perjantai 18. maaliskuuta 2016

Hyvä tavaton - hyvät tavat on...tai ei

Koska tämä juttu käsittelee jossain määrin työtä, kuvituksena on eilen toimistolta paremman kuvitusidean puutteessa räpsimiäni otoksia. Niissä yritetään konttorirotan lisäksi viitata joihinkin muihinkin ammatteihin. Sitten itse asiaan, joka ei mielestäni kuulu tänne:



Piti kerrankin katsoa jokin ihmisistä kertova dokumentti telkkarista, kun siinä esiintyi tuttuja herroja. Harvemmin ketään tuttuja näkee telkkarissa. Yleensä jos katson jotain dokumentaarista, siinä esiintyy eläimiä. Tässäkin dokumentissa oli onneksi ihmisten lisäksi aika lailla eläimiä - metsästyskoiria. Ja peltopyitä, jotka olivat valitettavasti vain saaliseläimen roolissa. Kyseessä on Virpi Suutarin dokumentti Eleganssi, joka on ainakin vielä nähtävillä Yle Areenassa. Dokumentissa esiintyvät minulle tutut miekkoset ovat Jorma Ollila ja Heikki A. Reenpää. Molemmat ovat entisiä kolleegoitani - tavallaan. Kolmatta miestä Antti Herliniä en tunne henkilökohtaisesti.


Katsokaa dokumentti (kestää alle puoli tuntia) jos jaksatte, ei sillä väliä. Jutun juuri on muisteloni kohtaamisistani näiden herrojen kanssa. Keväällä 1987 olin reilut pari kuukautta sisälähettinä kustannusosakeyhtiö Otavassa. Sähköposti ja sähköinen viestintä ylipäätään on syönyt tämänkin kunniakkaan ammatin, mutta se on toinen tarina, jota en aio kertoa. Heikki A. Reenpää työskenteli samassa talossa hiukan eri tehtävissä, hän oli siihen aikaan Otavan hallituksen puheenjohtaja. Serkkunsa Olli Reenpää työskenteli samaan aikaan samassa talossa yhtiön toimitusjohtajana. Ja minä siis lähettityttönä. Uskallan sanoa, että Olli oli tyypillinen yritysjohtaja, ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota vertaisiaan vähäpätöisempään olentoon. Hän ei koskaan tervehtinyt minua, ei kiittänyt postinsa tuomisesta, ei ylipäätään vaivautunut huomaamaan, että lähetin kaltaisia matosia on olemassa.


Heikki sen sijaan tervehti aina kohteliaasti ja muodollisesti sanomalla "Hyvää huomenta" tai "Hyvää päivää" ja nostamalla hattua mikäli satuimme kohtaamaan ulkona. Hän myös aina avasi minulle oven mikäli olimme samasta ovesta samoihin aikoihin änkeämässä. Tämä oli kertakaikkiaan tyrmistyttävä kokemus 18-vuotiaalle tyttöselle, jolle ei ollut paljoa hattua nosteltu sitä ennen - eikä muuten ole sen jälkeenkään. Heikki oli tuolloin 65-vuotias mutta sangen pitkä ja komea mies vielä senkin ikäisenä. Ja se hatunnosto...miksi hiivatissa hatut eivät ole enää muodissa? Huokaus. Heikki teki minuun lähtemättömän vaikutuksen ja pointti on nyt tämä. Tai siis ei ole tämä. Äh. No: Pointti ei ole se, että miesten pitäisi availla ovia naisille (vaikka ei sekään olisi pahitteeksi). Vaan pointti on se, että jos naisille avataan ovi, niin ovi avataan lähettitytölle siinä missä Englannin kuningattarellekin. Ja jos työkavereita tervehditään, niin niitä sitten tervehditään kaikkia lähettityttöä myöten, ei ainoastaan samanarvoisia tai ylempiä otuksia.



Aikoinaan kun aloitin työt Nokialla muutamaa vuotta tätä lähettipestiä myöhemmin, päätin ylevästi Heikki A. Reenpäältä tapakasvatusta saaneena, että tervehdin kaikkia ihmisiä töissä, tunsin heitä sitten entuudestaan tai en ja oli ihminen sitten ammatiltaan siivooja tai toimitusjohtaja. Päätökseni romuttui jo seuraavana aamuna, kun kohtasin jonkun nörtin näköisen hiipparin kahvipisteellä ja töräytin reippaasti hyvät huomenet. Hiippari vilkaisi minua pelästyneenä, päästi ehkä pienen kauhistuneen ynähdyksen ja luikki karkuun uskaltamatta edes ottaa kahvia, jota oli ilmeisesti tullut hakemaan.


Jorma Ollilan uinailua katselin sitten muistaakseni vuonna 2002, jolloin silloinen tuotekehitysprojektimme osallistui vuosittaiseen Nokian laatukilpailuun. Finalistit esittelivät projektinsa saavutuksia enemmän tai vähemmän arvovaltaiselle raadille pääkonttorilla. Ja Jormalla ei ole minkäänlaista havaintoa meidän esityksestämme, hän veteli sikeitä istualtaan leuka rintaa vasten koko spektaakkelin ajan. Kuorsausta ei sentään kuulunut. Ei kauhean kohteliasta vedellä hirsiä kun toiset yrittävät hiki päässä pitää jotain himputin esitelmää. Varmaan Jorma oli matkaillut ympäri maailmaa (laukussa leipää ja piimää vaan) ja kärsi jet lagista ja väsymyksestä, mutta miksi hänet sitten edes piti raahata sinne auditorioon torkkumaan ja saamaan laatukilpailijan osallistujat kokemaan, ettei heidän esityksistään olla aidosti kiinnostuneita?



Jäärä Junior puolestaan kertoo yövuorosta Kampin Burger Kingissä. Espoon kultahammasrannikon kultalusikka suussa syntyneet nuoret (ja varmaan muunkinlaiset espoolaisnuoret) toivot tulevat baarireissulta palatessaan ja Espoon suunnan bussia odotellessaan kohtelemaan "paskaduunia" tiskin takana tekeviä ikätovereitaan alentuvasti ja viskomaan roskia ja ruoantähteitä ympäriinsä. Kyllä olen hyvin iloinen, että minun lapseni on se "paskaduunin" tekijä eikä sikailija.

Executive summary muillekin kuin Jorman ja Heikin kaltaisille executive officereille: Ei ole paskaduunia. On vain duunia. Ja arvostus ja hyvät tavat kuuluvat kaiken työn tekijöille työn luonteesta, vaadittavasta koulutuksesta ja palkasta riippumatta. Nostetaanpa siis hattua kaikille, kuten ystäväni (heh heh) Heikki A tekisi! Ja hoidetaan nukkuminen kotona...Jorma huomio!


15 kommenttia:

  1. Tunnistan vastaavaa yhdestä(kin) entisestä työpaikasta, siellä tosin iloiset hyvät huomenet ja hyvät päivät kaikui meille ruohonjuuritason tekijöillekin mutta vain silloin kun isot pamput olivat liikkeellä firman vieraiden kanssa. Miten se nyt silleen? ;) Ei siinä pampuilla tullut mieleen, että me siellä alhaisella ruohonjuuritasolla oltiin aina ja jatkuvasti tekemisissä suuren yleisön kanssa eli iso osa firman kasvoja! Huuh, lopetan lyhyeen, ennen kuin alkaa todella kiehua tämän aiheen kanssa :D Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vieraskorea pamppu - jepjep, tunnistan tyypin ;-)

      Poista
  2. Mitenkään tähän yksittäiseen blogijuttuun liittymättä: olipa hauska tutustua! Palailen varmasti myöhemminkin....

    VastaaPoista
  3. Tuosta hattujutusta tulivat nostalgisesti (oikein kaihoisasti) mieleen kävelyt isäni kanssa 1980-luvulla. Isä oli silloin viimeiset vuotensa sen verran huonossa kunnossa, että ulkona tarvitsi taluttelijan tai ainakin vieressä kävelijän. Pari korttelia siinä teputeltiin kepin avulla. Askel oli lyhyt, mutta aikaa kului runsaasti siiihenkin, että muutaman kymmenen metrin välein isä pysähtyi nostamaan hattua ja usein myös juttelemaan jonkun tutun kanssa. Hän oli toiminut ison koulun rehtorina ja väliin tuntui, että koko kaupunki oli käynyt sitä koulua ja isä muisti jokaisen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isäsi oli vissiin sitten tykätty rehtori :-) Mun entisten koulujen rehtoreita vastaantulijat ois vaan luikkineet karkuun nurkan taakse :-(

      Poista
    2. No, minun mielestäni hän tietysti oli paras maailmassa. Mutta luullakseni hän oli rehtori aikana, jolloin toisista opettajista toki pidettiin enemmän kuin toisista, mutta opettaja ylimalkaan oli kunnioitettu millaisena hyvänsä, koska oli opettaja. Rehtori oli vieläkin kunnioitetumpi asema ja isäni toimi asemansa arvon mukaisesti ja pyrki aina tekemään parhaansa. Isäni oli kyllä huolehtivainen (muistan esim. millaista yhteistyötä hän teki poliisin kanssa rikosten teille joutuneiden oppilaiden auttamisessa, välillä äidin kauhuksikin) mutta ei todellakaan ollut mikään oppilaiden kaveri - ei ollut kukaan koulun opettajista. Se näkyi jo vaatteissa: miehillä aina koulussa liivillinen puku päällä, naisilla leninki. En usko, että yksikään oppilas sinutteli isääni. Sanoisin, että hän oli ystävällinen, arvokas ja kunnioitettu. "Tykätty" - liian läheinen termi! Erittäin kiinnostunut hän oli oppilaista, enkä ymmärrä, miten hän saattoi muistaa kaikkien nimet ja mitä olivat opiskelleet ja missä olivat töissä.

      Mutta se oli NIIN eri aikaa! Isä ja opettajaikätoverinsa olivat opiskelleet ennen sotia, valmistuneet, olleet töissä ja sitten taistelleet sodassa rintamalla tai kotirintamalla - osa oli syntynytkin jo 1800-luvulla. Ja tavallisessa lukiossa oli opettajana useita väitelleitä tohtoreita :) Sekin osoittaa jotenkin sen ajan lukion arvostusta eikä tohtoreita silloin edes "leivottu" ollenkaan samoja määriä kuin nykyisin.

      Poista
  4. Just näin. Itsekin kaipaan enemmän hattupäisiä herroja katukuvaan. Tuleekohan sen hatun mukana ne hyvät käytöstavat? Ainakin suppean otannan myötä päätyisin tähän lopputulokseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hattujenkin valtakaudella on taatusti ollut omat idioottinsa, jotka ovat nostelleet sitä vain oman "säätynsä" edustajille.

      Poista
  5. Aamen! Ei minullakaan tähän lisättävää.

    VastaaPoista
  6. Mä en ymmärrä, enkä arvosta piiruakaan ihmisiä, joiden mielestä ”ihmisarvo” riippuu esimerkiksi henkilön duunista. Pöntöistä pöntöimpiä ovat sellaiset tyypit. Ugh :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ois taas mielenkiintoista kuulla/lukea jotakuta, joka on ihan vastakkaista mieltä ja joka sanoisi:"En arvosta piiruakaan ihmisiä, joilla ei ole akateemista loppututkintoa ja joiden palkka ei ole vähintään 6000 e/kk". Niitä ihmisiä ON, mutta heidän viestinsä on usein jollain lailla verhottu.

      Poista