perjantai 26. helmikuuta 2016

Goottimatto

Muistutetaanpa vaihteeksi - jos olisitte vaikka sattuneet unohtamaan - että Vanha Jäärä on joulukuun alusta alkaen ollut nilkkavaivainen. Viime viikolla pääsin vihdoin työterveyshuollon lähettämänä erikoislääkärille, fysiatrille. Rannekanavaoireyhtymä mutta nilkassa sanoi hän ja suoritti kuuden pisteen fascia-käsittelyn. Ai minkä? Katso itse googlesta, en löytänyt itse yhtä kaikenkattavaa ja selkokielistä linkkiä aiheesta. Sitten hän kielsi liikunnan ja tulehduskipulääkkeet viikoksi. Tässä kohtaa alkoi pelottaa - mitä jos tulee päänsärky. Ja tulihan se heti seuraavana päivänä kun niska oli jonkin verran jumissa. Päivä vielä menetteli, mutta yö oli yhtä helvettiä. Lisäsin kiitollisuuslistalleni (ei mulla sellaista kyllä oikeasti ole) tulehduskipulääkkeet. Ja myöhemmin myös tennispallon. Siitä lisää tuonnempana.


Enpä tiedä auttoiko tuo fascia-käsittely mitään - nilkka on nyt kyllä suht ok, mutta mistä tiedän johtuuko se vain ajan kulumisesta vai itse hoidosta? Vaikea on tällaisia asioita tutkiakin. Pitäisi olla iso kasa potilaita, joilla on sama vaiva ja antaa toisille hoitoa ja toisille ei. Mielellään vielä niin, että potilas ei tiedä saiko hän hoitoa vai ei. Vaikka tällaisia tutkimustuloksia olisikin, tavallinen kuolevainen ei niitä mistään saa käsiinsä. Voi olla, ettei niistä mitään tosin ymmärtäisikään, mutta yleisestä mielenkiinnosta haluaisin edes yrittää selvittää onko tässä fascia-hommelissa mitään tieteellistä taustaa. Hivenen tuntui menevän uskomuslääketieteen puolelle. Vanha Jäärä ei taida uskoa kuin puukkoon ja pillereihin...

Jutun pointti on kuitenkin se, että koska liikkumisharrastukseni ovat olleet jo kolmen kuukauden ajan sangen rajoitetut, jotain viihdettä on pitänyt keksiä tilalle. Kirjoja ei jaksa lukea eikä telkkaria katsoa loputtomiin. Onneksi on virkkuukoukku ja sukkapuikot. Ja porakone ja rautalankaa. Näissä hommissa on vaan se huono puoli, että niska tuppaa menemään jumiin. Onneksi yleensä saa tarvittaessa ottaa tulehduskipulääkettä. Niistä vapaan viikon aikana löysin myös uuden ystävän: tennispallon. Mene seisomaan selkä seinää vasten, tipauta tennispallo itsesi ja selän väliin, nojaa palloon ja ala muljutella. Näyttää Hauskat kotivideot -materiaalilta, mutta toimii. Huomattavasti tehokkaampi lääke jännityspäänsärkyyn kuin parasetamoli.

Jokos minä pääsin siihen pointtiin? Ei tästä mitään tule, mummo vaan valittaa raihnaisuuttaan ja hourii tennispalloista. Kuvia kehiin ennen kuin teiltä menee hermot.

Ensin se otsikossa mainittu goottimatto. Ontelokuteen virkkaaminen on ihan taattu konsti saada niska jumiin. Kuten myös entisestä matosta irrotettujen "timanttien" ompelu. 


Tämä matto sopisi varmasti myös Ylen meteorologi-Anssin vessaan. Anssi on gootti jos joku. Kuvitelkaa tälle kaverille vahvat silmärajaukset ja synkät goottireleet niskaan. Toimii!


Vähän pienempää virkkuukoukkua heilutellen sain jatkettua vuosikausia sitten kesken jäänyttä hartiahuivia. Vähemmän gootti, enemmän hippi.


Ystävälle syntyi synttärilahjaksi porakoneen ja rautalangan avulla pannunalunen tai oviseppele tai mikä himputti tämä nyt onkaan...


Ja Mr Vanha Jääräkin sai sukat. Pitkästä aikaa kahdella eri värisellä langalla raidoitetut eikä pätkävärjätystä langasta kudotut.


Nyt saisi nilkka vähitellen alkaa toimia, jottei maailma hukkuisi käsitöihin. Taitaa kuitenkin olla niin, että rankemmat lajit kuten hiphop ja flamenco saavat odottaa ensi syksyyn ja keskityn vain kokeilemaan kestäisikö nilkka edes pientä paritanssitepsuttelua. Ensin nilkan täytyy suoriutua shoppailukierroksesta Jäärä Juniorin kanssa Tukholmassa ensi perjantaina...voipi olla, että postaus ilmaantuu vasta lauantaina, koska ajastetut postaukset joko toimii tai sitten ei. Katsotaan.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Suomi taas digitalisoituu

Vanha Jäärä tuli lopulta siihen tulokseen, ettei tarvitse passia mihinkään ja päätti korvata vanhaksi menemässä olevan passin henkilökortilla. Eri asia on, että tarvitseeko tässä kohta passia matkalla Ruotsiinkin, etteivät luule turvapaikanhakijaksi, mutta eipä mennä nyt siihen.

Aiheen mukaiset kuvat tästä jutusta olisivat niin tylsiä, että ilahdutan teitä sen sijaan täysin asiaankuulumattomilla tunnelmilla espoolaisten abien eilisistä penkkariajoista.

 Tässä kuvassa on sentään aiheeseen liittyvä poliisi(auto).

Kävin passikuvassa, passikuvat tallentuivat suoraan johonkin poliisin systeemin, josta sitten liitin ne henkilökorttihakemukseeni, laitoin hakemuksen vireille ja varasin ajan poliisin lupatoimistossa asioimista varten. Saattaa kuulostaa monimutkaiselta, mutta tähän asti kaikki on sujunut sangen mukavasti. Lupapalvelupisteessä virkailija ilmeisesti katsoi, että naamani vastaa järjestelmään tallenettua kuvaa, otti allekirjoitukseni yhteen paperiin ja antoi minulle paksun pumaskan papereita ja sanoi että "tässä on tietoa mmghhhgjjnn...sta". Kotona aloin perehtyä papereihin enkä saanut niihin kirjoitetusta tekstistä yhtään sen enempää selvää kuin virkailijan mutinastakaan. Niissä puhuttiin jostain PIN-koodeista ja PUK-koodista, jota tarvitaan, jos antaa väärän PIN-koodin liian monta kertaa. Missään ei puhuttu, että mihin näitä PIN-koodeja voi näpytellä ja mihin niitä käytetään. Heitin paperipumaskan pois.

 Orange is the new blackin ystäviä ilmeisesti

Jonkin ajan kuluttua sain tekstiviestin, että korttini on noudettavissa poliisilaitokselta (mysteeri on miksi passin voi noutaa R-kioskilta - ainakin jonkun kanssaihmisen passin, ei kaiketi välttämättä omaansa - mutta henkilökorttia ei) ja samoihin aikoihin sain lisää papereita, tällä kertaa postin välittämänä. Kirjekuoresta löytyi kaksi PIN-koodia sekä suunnilleen sama mystinen lötinä, joka menee tarkalleen ottaen näin:

Tämä kirje sisältää kansalaisvarmenteen asiointikäyttöön tarvittavat henkilökohtaiset tunnuslukunne (PIN1 ja PIN2).
  • PIN1 on perustunnusluku, joka syötetään tunnistauduttaessa sähköisiin palveluihin
  • PIN2-tunnusta käytetään sähköiseen allekirjoitukseen.
Teille varmaan kaikille selvisi tämän informaatiopläjäyksen jälkeen mitä ovat sähköiset palvelut ja minkä näköisellä laitteella niitä käytetään ja mihin PIN-koodi näpytellään ja mitä ja millä vempeleellä voi allekirjoittaa sähköisesti? Vanhalle Jäärälle edelleenkään ei.

 ...kuha valmistuu...hehe :-) Ja banaanit kans.


Mutta ahaa, paperin toisella puolella luki: Maksuttoman kortinlukijaohjelmiston voi ladata osoitteesta www.fineid.fi. Sinne siis - selvästikin läppärillä tai tabletilla voi kortin jollain ilveellä lukea. Ihmettelin kyllä millä, asetetaanko kortti läppärin kameran eteen ja siitä otetaan valokuva? Vai syötetäänkö henkilökortissa oleva kryptinen numerosarja johonkin kortinlukijaohjelmistoon ja PIN-koodi sitten perään?

Tuo kirjeessä mainittu linkki vie tällaiselle edelleen tavattoman informatiiviselle (NOT!) sivulle. Sivun vasemmasta laidasta keksin sentään löytää Kortinlukijaohjelmisto ja varmenteen testaus -linkin. Myönnetäköön, etten lukenut kaikkea tuolta sivulta löytyvää tekstiä ennen kuin asensin kortinlukijaohjelmiston asennussivulta, jolta löytyi kaikkea mökin mummolle ja Vanhalle Jäärälle hyödyllistä tietoa kuten:

Tiedoston nimi: DigiSignClient_for_vrk_4.0.1(5230b).exe
Tiedoston koko: 48 976 928 bytes
SHA1 tiiviste: 37 08 EF DA 54 74 FB CF CD FC 51 66 EB DA 3C 6B 47 04 BA CD
SHA256 tiiviste: 60 C8 4F 1F CB FB 76 95 00 C9 AF 65 75 50 13 86 D4 14 66 10 EF FE 49 5F 00 A3 94 4E 17 82 AC 


 Köyhät kyykkyyn! Jäärä Juniorista näkyy lehmäkuvioinen käsivarsi vasemman etukulman mustan tytön takana.

No, ohjelmisto tuli asennettua, mutta ei se kyllä tehnyt mitään. SITTEN havaitsin tuon Kortinlukijaohjelmisto ja varmenteen testaus -linkin takana löytyvän tekstin: Ennen varmenteiden testaamista tulee kortinlukijan ja kortinlukijaohjelmiston olla asennettuna työasemaan.

Siinä vaiheessa alkoi valjeta. Ja huom: se oli todellakin ainoa paikka kaikilla poliisin ja väestörekisterikeskuksen sivuilla, jossa puhuttiin mistään kortinlukijasta mitään.Vielä on selvittämättä, että JOS nyt sattuisin haluamaan olla sähköisen kansalaisvarmenteen pioneeri, niin mistä hiivatista voisin ostaa tuollaisen kortinlukijan ja mitähän se maksaa.

Eli siis...hooh...poliisin minulle antamassa paperipumaskassa ja väestörekisterikeskuksen varmennesivuilla pitäisi lukea ensimmäiseksi: Sinä kansalainen et tee näillä PIN-koodeilla paskaakaan ellei sinulla ole tietokoneeseen liitettävää kortinlukijaa. 

 Minä kansalainen sain mittavan saaliin. Karkki voittaa PIN-koodit.

Minä ymmärrän, että IT-palvelujen tuottaminen on vaikeaa. Mutta kuinka pirskatin vaikeaa voi olla tuottaa ymmärrettävää kommunikaatiomateriaalia kansalaisille? En ihmettele ollenkaan kun moititaan viranomaisten kapulakieltä ja sanotaan, että Suomi on jäämässä jälkijunaan julkisen hallinnon "digitalisoimisessa". Näin todellakin on. Julkinen hallinto tuottaa sellaista kirjallista materiaalia, että IT-alalla työskentelevä diplomi-insinööri ei tajua siitä tuon taivaallista. Miten vanhusten ja maahanmuuttajien pitäisi ottaa tällaisesta kommunikaatiosta mitään tolkkua - puhumattakaan yhteiskuntaopin tunnit kattoon syljeskelemällä viettäneistä abiturienteistä? HÄH?

P.S. Tuli tippa silmään kun lapsi vilkutti iloisesti kuorma-auton lavalta kuin nelivuotias karusellista. Minun iso tyttöni. Minun pieni tyttöni. Siellä se menee kohti elämää.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Ystävyydestä

Meinasin kirjoittaa "tyttöjen välisestä ystävyydestä", mutta muutinkin otsikon, ettei tänne turhaan tupsahtele kasapäin UltraBran biisien etsijöitä. Ensin meinasin muuttaa sen "ihmisten väliseksi ystävyydeksi", mutta se kajahti jotenkin neuvostoliittolaiselta. Sitten meinasin muuttaa sen "naisten väliseksi ystävyydeksi" mutta totesin sen miehiä syrjiväksi. Lyhyestä virsi kaunis siis ja vähitellen asiaan, kiitos!

Niin kas - ystävät - toverit - kylänmiehet - ylihuomenna on ystävänpäivä. Kerrankin humpuukimaakarit ovat lanseeranneet jotain umpijenkkiläistä tänne Härmälään järkevällä tavalla. Ei-romanttispainotteinen ystävänpäivä sopii meille jäyhille suomalaisille paljon paremmin kuin siirappinen Valentinen päivä. Ja toisaalta nämä kaksi voi tarvittaessa myös yhdistää, sillä eikö oma rakas ole myös paras ystävä? (Vai olikohan se koira...?) Olen ollut ymmärtävinäni, että joidenkin mielestä näin ei ole, mutta Vanhan Jäärän mielestä jotain on pahasti pielessä, jos oma puoliso ei ole myös paras ystävä. Kai minulla on sitten jotenkin perverssi käsitys ystävyydestä koska Mr Vanha Jäärä todellakin ON paras ystäväni. Now and forever darling! <3 (Nyt se on raukka ihan korvat punaisena!)
Häissä otettu kuva kertoo kaiken suhteestamme: mä oon ihan pihalla ja se nauraa mulle! :-D

Vanhalla Jäärällä ei kyllä ole ollut tapana muistaa ystäviään ystävänpäivänä, mutta tehtäköön nyt poikkeus ja muistettakoon heitä/teitä kaikkia oikein julkisesti. Ja älkäätten pelätkö etenkään introvertit ystäväni, en aio mainita ketään nimeltä!

Minulla ei ole jäljellä kouluaikaisia ystäviä kuin yksi. Muihin ei vain tullut pidettyä yhteyttä ja syykin selvisi perehdyttyäni introverttiyden ytimeen aikoinani. Puhelin ei ole introvertin juttu. Sikäli paska säkä, että Vanha Jäärä on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa lankapuhelimen ja vain lankapuhelimen aikakaudella. En oikeastaan koskaan soittanut kenellekään, koska se oli yksinkertaiseti ahdistavaa. Niinpä vähitellen ystävätkin lakkasivat soittamasta minulle ja pyytämästä mihinkään, koska he joutuivat aina tekemään aloitteen.

 Ystävien vuoksi väännät itsesi vaikka solmuun!

Nyt jompikumpi jo 80-luvulla tuntemistani ihmisistä ihmettelee, että kumpaa heistä tässä ei nyt lasketa. Rakas lapseni kummitäti, sinua ei lasketa, koska kouluaikana olit minulle poikaystäväni pikkusisko. Kouluajan jälkeen ja etenkin veljestäsi eroamisen jälkeen asia tietenkin muuttui ja tässä sitä edelleen ollaan ja toistemme lapsia ristiinkummitellaan. Niin että asialla ei kertakaikkiaan ole merkitystä kuin tilastollisessa mielessä. Kysyttäessä "Montako lapsuus- tai koulukaveria sinulla on jäljellä?" minä vastaan "Yksi". Kysyttäessä "Moniko ex-poikaystävän/miehen sisko on edelleen ystäväsi?" vastaan myös "Yksi". Jälkimmäinen on sitä paitsi kovempi ja harvinaisempi suoritus.

 Ystävien vuoksi olet valmis pukeutumaan vaikka saksalaiseksi (ei helvata noita viiksiä!)!

Onneksi sähköposti ja tekstiviestit keksittiin ja aikuisiälläkin voi ystävystyä. Mistäpä niitä ystäviä ja puolisoita paremmin löytäisi kuin töistä? Ihminen viettää hyvin suuren osan valveillaoloajastaan työpaikalla. Jos sieltä ei löydy sielunsiskoja tai -veljiä, niin huonosti ovat asiat. Ja on luultavasti aivan väärällä alalla, jos ajatusmaailma ei yhtään kohtaa kenenkään kanssa. Ex-anoppini antoi minulle aikoinaan (potkut saatuaan) elämänohjeen:"Älä koskaan kiinny työkavereihin. Kun työsuhde loppuu, se on sitten siinä." Täytyy ihan vilpittömästi sanoa, että tuo lienee huonoin ohje, mitä olen koskaan saanut. En ole sitä noudattanut, pirskutarallaa, olen päin vastoin mennyt jopa naimisiin työkaverin kanssa. Puhumattakaan niistä monista eri ystävyyden ja kaveruuden astetta edustavista entisistä ja nykyisistä työkavereista!

Ystävän kanssa töissäkin on hauskaa! (Ja sotkuista - ei ole muuten enää nykyään)

Voinee ystäviä löytää muualtakin kuin töistä, mutta sillä puolella on ollut vähän niukempaa. Vastaus on taas "Yksi". Erilaisissa harrastuksissa tulee kyllä juteltua ihmisten kanssa, mutta eipä ole "pukuhuonetuttavuus" johtanut mihinkään syvällisempään ainakaan Vanhan Jäärän osalta. Olen kuitenkin kuullut, että sellaistakin tapahtuu.

 Ystävien kanssa on hah-hah-hauskaa muuallakin kuin töissä (tässä tapauksessa lastenhuoneessa)!

Täältä Blogistaniasta on löytynyt aivan uusi ystävyyden alalaji, virtuaalikaverit, blogiystävät, miksi heitä nyt sitten kutsuukaan. Tässäkin lajissa laatu korvaa määrän. Parempi kourallinen ihmisiä, joiden kanssa kommentoi toistensa blogeja kuin tuhansia hiljaisia seuraajia. Ja tuntuu siltä, että täällä virtuaalimaailmassakin kaltaisensa kyllä löytävät mystisesti toisensa.

Oikein mukavaa ystävänpäivää kaikille Vanhan Jäärän juttujen ja Vanhan Jäärän itsensä ystäville!

perjantai 5. helmikuuta 2016

Senkin...senkin...

Senkin menin sitten ostamaan. Minkä sen? No sen senkin. Joko selvisi? Olohuonettamme pitkään vaivannut kalusteongelma tuli vihdoin ratkaistua senkillä. Tai ei sitä voi oikeastaan kovin pitkäaikaiseksi ongelmaksi kutsua, koska emme ole asuttaneet kyseistä olohuonetta kuin noin viisi vuotta.

Vanha Jäärä uskoo sisustamisessa ja monessa muussakin asiassa kestäviin ratkaisuihin. Kalusteita hankitaan loppusijoituspaikka mielessä. Elämänkumppaneita tositarkoituksella kuten eräs huonekaluketju mainostaa. Mutta olohuoneen ikkunan alle ei ole tahtonut löytyä sitä oikeaa. 

Joku sisustusguru sanoi jossain, ettei samassa tilassa saisi käyttää enempää kuin kahta eri puulajia ettei mene sekavaksi. Meillä näki ennen yhdellä silmäyksellä eteisen, keittiön ja olohuoneen ja lattia mukaan lukien 9 eri puulajia. Nyt määrä on pudonnut 8:aan, hurraa, jopa selkeytyi!


Ostin siis senkin. Aitoa 60-lukua hajusta päätellen, ollut tupakoivassa kodissa vuosikymmeniä. Ja mätsää tyylillisesti ja puulajillisesti olohuoneen kirjahyllyn kanssa kuin ...no, nakit ja muusi. Vanha Jäärä testasi taas marttojen kemian osaston vinkkejä eli hajun poistoa etikalla. Tietenkin ensin pyyhin, pyyhin ja vielä kerran pyyhin mäntysuovalla ja sitten kipoissa raakaa etikkaa seisomaan jokaiseen osastoon senkin sisälle muutamaksi - tässä tapauksessa neljäksi - päiväksi. Arvaatte varmaan, että lopputuloksena senkki haisi ainakin etikalta. Hajun arvioiminen on pitkälti subjektiivista ja Vanhan Jäärän nenä sanoo, että kyllä etikka jonkin verran tupakan hajua poisti. Mutta ei seurannut todellakaan mitään viime viikkoisen hopean puhdistuskikan kaltaista "It's a miracle" -hetkeä. Seurasi lähinnä "No jaa..."-hetki (niitä on elämässä aika paljon). Etikan hajukin kyllä haihtui parissa päivässä. Senkin takaseinän ja pohjan ulkopuolet lakkasimme eläen toivossa, että haju jää lakkakerroksen alle ja pelossa, että vuosikymmeniä vanha terva ja nikotiini muodostavat kalustelakan kanssa supermyrkyllisen yhdisteen, joka vaivihkaa tappaa meidät. Jos tappaa, niin ei salamannopeasti, tässä vielä kukutaan.



Nyt joku retrokalustepuritaani saa hermokohtauksen, sillä sahasimme myös senkin jalat tyngiksi. Sahasimme = minä piirsin jalkoihin epämääräiset "sahaa tosta" -merkit ja herra sahasi. Kyllähän se olisi ollut tyylikkäämpi alkuperäisine pitkine koipineen, mutta sitten ei olisi nähnyt enää ikkunasta ulos kasviviidakon läpi. Mutta kaiken kaikkiaan se on nyt siinä ja pysyy. Meillä ei siirrellä huonekaluja harva se viikko eikä hankita uusia kalusteita viimeisimpien villitysten ja mielialojen mukaan. Huonekalut tulevat jäädäkseen ja harvoin sattuu huteja, mutta edelliset kalusteet valitettavasti olivat paha sellainen.





Entiset kalusteet ovat hutipotku kodissa kuin kodissa, ne ole meinanneet kelvata tori.fi:ssä edes ilmaiseksi. Vihdoin teekkari Mohamed osoitti niitä kohtaan kiinnostusta, ehkäpä ne opiskelijaboxiin sopivat kuin nenä päähän. Hänen pitäisi tänään tulla niitä hakemaan, toivottavasti ei tee ohareita.


Yhden vanhoista lipastoista maalasin jo hädissäni valkoiseksi kun luulin, ettemme pääse näistä millään eroon. Nyt se palvelee muina lipastoina entisessä Jäärä Juniorin, nykyisessä työ-vierashuoneessa.


On muuten yllättävän kova homma muuttaa mahonkia valkoiseksi. Vaati yhden kerroksen pohjamaalia ja neljä kerrosta kalustemaalia! Puuh! Sitä en todellakaan anna Mohamedille!

Tällainen sisustusbloggaus tällä kertaa. Sisustusbloggaaksi ei Vanhasta Jäärästä ole, koska kalusteet meillä nököttävät paikallaan vuodesta toiseen enkä tunne taipumusta pienimuotoisempaan "ostin tämmöset pussilakanat, tässä niistä 10 kuvaa eri kulmista" bloggaamiseenkaan. Ehkä viiden vuoden kuluttua taas reportaasi uudesta huonekalusta!  Siihen asti jotain muuta...