lauantai 30. heinäkuuta 2016

Kotimaan kesäkohteita

Mitä on kesäloma, jos ei aivan ensimmäiseksi pääse terassille kylmän oluen ääreen? No, on kai se kesäloma aina jotain, mutta Vanha Jäärä joka tapauksessa ryntäsi ensimmäisenä lomapäivänään terdekierrokselle ystäviensä kanssa. Tai ryntäsi on ehkä hiukan väärä termi kuvaamaan sitä, että matkan ensimmäiselle terassille istuin auton etupenkillä polvet erittäin tiiviisti penkin ja hansikaslokeron välissä kummipojan tempoessa päikkäreitä turvaistuimessa takanani.

Ensimmäinen terassi oli uusi ja siksi erittäin suosittu Löyly. Kuten melkein aina uusissa ravintoloissa, keittiön prosessit olivat vielä hakusessa. Ruoan tulo kesti erittäin kauan vaikkei paikka kahden-kolmen aikaan maanantai-iltapäivänä edes ollut aivan nuijalla lyöty. Tilatessa tiedusteltiin hampurilaisen kypsyysastetta ja valitsin mediumin. Hampurilaispihvi saapui lopulta kypsänä - mikä oli ihan hyvä, koska se oli lisäksi kerinnyt jäähtymään huoneenlämpöiseksi. Yhtä kylmä medium-pihvi olisi saattanut tökkiä pahasti. Ranskalaiset perunat olivat oikein hyviä.

Vessa oli mallia unisex ja sen suunnittelijat olivat ilmeisesti muumeja tai jotain muuta itse vessaa käyttämätöntä lajia. Liikennesuunnittelijathan eivät aja autoa jne...Vessan perällä oli saluunaovien takana pisuaariosasto miehille. Tämä aiheutti sen, että kyseisessä vessassa ennen käymättömät miehet jymähtivät turhaan koppijonoon naisten kanssa, koska jonon hänniltä ei pystynyt mitenkään näkemään, että peremmällä olisi pisuaareja tarjolla. Käsienpesupaikan seinässä oli peilin sijaan ikkuna. Kuka nyt edes kerkiää kurkistella ikkunasta ulos käsiä pestessään? Toivottavasti ei kovin moni, jotta kädet tulisi pestyä kunnolla ja vältyttäisiin norovirus-epidemioilta. Peilejä oli tasan yksi, alle metrin levyinen. Vessan suunnittelijat eivät olleet koskaan siis kuulleet siitäkään, että naisilla on tarve vilkaista itseään peilistä ennen vessasta poistumista. Normaalisti se hoituu käsienpesun yhteydessä, mutta nyt piti ängetä peilisumppuun erikseen.

Pääasiasta eli terasseista minulla ei ole mitään valittamista. Kerrosrakenteen ansiosta kaikkialta oli merinäköala.

Seuraavaksi pistäydyimme aika pikaisesti Hernesaaren rannassa, jonka suosiota päivittelin viime vuonna kun en itse oikein lämmennyt konseptille. Alue oli viime vuodesta entisestään laajentunut niin, että nyt siellä oli hyvinkin laajoja alueita, joista ei nähnyt merelle eikä millään lailla osannut kuvitella olevansa meren rannalla. Ja sinne tänne törkättyjä palmuja ihmettelen edelleen. Miksi palmuja? Kun Helsingistä ei - Luojan kiitos - saa millään ilveellä Torremolinosta, niin eikö palmujen tilalla voisi olla vaikka mäntyjä? Kyseinen alue olikin nyt tänä kesänä selvästi hävinnyt suosiossa Löylylle - ainakin iltapäiväkaljojen aikaan.

Sitten siirryimme bussilla keskustaan vielä muutamalle. Bussimatkailu on niin eksoottista ja jännittävää, että siitä piti ottaa oikein valokuva.


Kiitäessäni myöhemmin illalla kotia kohti bussissa pitkin Länsiväylää tunsin aidosti olevani lomalla. Miksi? Kas siksi, että yleensä käytän julkisia kulkuvälineitä vain lomamatkoilla.

Torstaina suuntasimme kohti Turkua, Naantalia ja Kustavia. Turussa mm. otatin itsestäni myötsien Lenin-sedän kanssa.


Kustavissa kävimme katsomassa sirkusta. Aivan maailmanluokan sirkusta hyvin erikoisessa rakennuksessa. Tunnelma oli hyvin intiimi, sai suorastaan pelätä, että nuorallakävelijä putoaa syliin. Jos ensi viikon loppuna aiotte liikkua Kustavin suunnalla, harkitkaa lippujen hankkimista tänne. En tosin yhtään tiedä onko niitä jäljellä. Mutta ensi vuonna sitten. Me menemme taatusti ensi vuonnakin.



Ja sitten se Naantali...Mikä on Suomen paras kesäkaupunki? Onko se Hanko? Hell no! Turku? Porvoo? Helsinki? Muu, mikä? ______ Kyllä se on kiistatta Naantali.



 Hotellimme Villa Randala

  Naantalin aurinko laskee. Eikö ole aika hyvä kuva meikäläisen ottamaksi?

Vanhassa kaupungissa ja rannassa hortoilun lisäksi kävimme opastetulla kierroksella Kultarannan puutarhassa. Kierros oli sinänsä ihan mielenkiintoinen, joskin opas hivenen turhankin puhelias. En tiedä millaista Versailles-tyyppistä ratkaisua olin odottanut, mutta olin kyllä hivenen pettynyt itse istutuksiin. Niitä ei loppujen lopuksi ollut kauhean paljoa eivätkä ne olleet erityisen näyttäviä. Sinne tänne ripotellut patsaat olivat kyllä aika hauskoja.




Nyt onkin onnistuneen reissun jälkeen palattu normilomailuun. Eli vettä tulee kuin aisaa ja ukkonen jyrisee. Nälkä kurnii kun ei pääse grillaamaan - taitaa mennä paistinpannuhommiksi. Lisää lomaraportteja joskus myöhemmin...Lämmintä elokuuta kaikille kaikkialla!



perjantai 22. heinäkuuta 2016

Haikeaa ja vaikeaa ja hitusen ketutusta

Toissapäivänä oli haikea päivä töissä. Se oli viimeinen työpäivä niille edellisen YT-kierroksen uhreille, jotka olivat päättäneet irtisanoutua ja ottaa tukipaketin. Muiden toimiensa ohella meidän saunamajurinamme ja bileorganisaattorinamme toiminut JJ oli varannut saunan, ostanut kaljaa ja pyöräyttänyt pari täytekakkua. Totesimme yksissä tuumin, että jos työmarkkinoilla ei muuten nappaa, niin voit aina ruveta kondiittoriksi. Täytekakun leipominen on viisikymppiselle miespuoliselle insinöörille vähän harvinaisempi keittotaito. Useimmat vastaavanlaiset ihmiset keskittyvät lähinnä grillaamiseen eli monissa tapauksissa tekemään valmismarinoidusta lihasta päältä palanutta ja sisältä raakaa.

Läksiäisbileissä oli muutama muukin lähtijä ja ajattelin hiljaa itsekseni, että nämä kaikki lähtijät ovat paljon suurempia ihmisiä kuin minä jo pelkästään siksi, että tulivat paikalle. Että he halusivat vielä viettää vapaa-aikaa meidän firmaan jäävien kanssa ja uskoivat, että mekin haluamme viettää aikaa heidän kanssaan. Että emme ole toisillemme vain rattaita koneistossa, joka yrittää maksimoida osakkeenomistajien hyödyn. Itse olisin vastaavassa tilanteessa ehkä kokenut niin suurta katkeruutta niitä kohtaan, jotka saavat jäädä, että en olisi pystynyt tulemaan paikalle. No, joskus sekin vielä nähdään. Kuten läksiäislahjaa JJ:lle ojentaessani sanoin:"Vielä toistaiseksi edustamani firman puolesta haluan sanoa..." Kiitos kaikki entiset ja nykyiset työkaverit, olette kaikki opettaneet minulle paljon ihmisyydestä! Myös se yksi, josta totesimme yksissä tuumin, että hän on ainoa YT-kierroksen uhri, jonka lähdöstä olimme vilpittömästi iloisia muutama vuosi takaperin. Hän opetti millainen ei pidä olla.

 Hän sai toisenkin paketin

Innostuin torstai-iltana taas harjoittamaan potentiaalista vara-ammattiani eli ompelemaan. Syntyi kassi materiaalina jälleen kerran kierrätysfarkut.

  
Tuli mieleen, että voisin tarpeen tullen työllistää itseni markkinoimalla palvelua: "Lähetä minulle vanhat farkut ja 40 euroa, saat paluupostissa kassin ja tyynynpäällisen". Ainakin tämä on parempi palvelu kuin NetAnttilan:"Lähetä meille 40 euroa, niin et saa paluupostissa yhtään mitään." Kyllä, minäkin olen Anttilan konkurssipesän velkoja!

 40 euron paketti? Ehkä jopa 50 euron.

Kävi kyllä aika hassusti ja tähän voi todeta vain, että hintatietoisella kuluttajalla on kakkainen loppu. Olin ajatellut hankkia Kekkilän taimihyllyn erinäisten rehujen talvehtimista varten.



Havaitsin Valkoisen vuoren rinteillä -blogista, että Hobby Hallissa kyseinen tuote on roimassa alennuksessa ja maksoi alennettuna vain 59 euroa. Tein sen virheen, että aloin etsiä olisiko se jossain muualla vieläkin suuremmassa alennuksessa. Olihan se Anttilassa hintaan 40 euroa. Siispä Anttilasta tilaamaan. Postitoimitus olisi maksanut huikeat kolmisen euroa, joten valitsin toimitustavaksi noudon tavaratalosta hintaan 0 euroa. Maksutapaa valitessani mietin hetken maksaako luottokortilla vai verkkopankilla, päädyin verkkopankkiin ja  nyt kuuluisia viimeisiä sanoja:"Ei Anttila tässä välissä kerkiä kuitenkaan konkurssiin mennä."

Tiistaiaamuna ehdin saada sähköpostin, jossa kerrottiin, että tilaukseni on lähtenyt varastolta ja on matkalla valitsemaani tavarataloon. Myöhemmin tiistaina sainkin sitten tiedon, että Anttila on konkurssissa ja verkkokaupasta tilattuja tavaroita ei luovuteta tavarataloista.  Mielenkiintoista on se, että jos olisin valinnut toimitustavaksi postitoimituksen, minulla kaiketi olisi nyt 40 euron taimihylly koska kun Kusti kerran alkaa polkea, sitä ei käsittääkseni konkurssipesälainsäädäntökään kykene pysäyttämään.

Alle 50 euron saatavia konkurssipesistä ilmeisesti ei juuri koskaan palauteta, joten enpä taida jaksaa ottaa yhteyttä pesänhoitajaan. Voisin kyllä liittyä Vasemmistoliittoon ja alkaa meuhkata köyhien ihmisten puolesta. Ihminen, jolla ei ole säännöllisiä palkkatuloja ei välttämättä edes saa luottokorttia ja näin ollen hänen on netissä ostaessaan pakko maksaa verkkopankkitunnuksilla ja ottaa se riski, että konkurssin sattuessa hän ei koskaan saa rahojaan takaisin. Ja 50 euroa on pienituloiselle iso raha. Jos pienituloinen on nyt tilannut Anttilasta jotain ehdottoman tarpeellista verkkopankkimaksulla ja tuote jäi saamatta ja rahoja ei saa koskaan takaisin, niin se tekee ison loven budjettiin. Minä vaan kysyn, että onko tämä oikein? Vastaus lienee kyllä, koska niin on aina ollut ja niin on aina oleva.

40 euroa köyhempänä ja hitusen viisaampana (en enää koskaan osta netistä mitään verkkopankkimaksulla) siirryn iltapäivällä kauan odotetulle kesälomalle!


perjantai 15. heinäkuuta 2016

En ole rasisti, mutta...

Ylittyipä taas vaihteeksi monikulttuurillinen ärsytyskynnykseni työpaikan kahvipisteellä komeasti eräänä päivänä, joten ajattelin kirjoittaa viiltävän analyysin eri kansalaisuuksista työelämässä. Inhoan sitä, kun joku sanoo:"En ole rasisti, mutta..." Minä myönnän olevani rasisti siinä mielessä, että tietyt kansalliset erityispiirteet saavat minut raivon partaalle. Mutta en ole rasisti siinä mielessä, että luulisin, että tietyillä ihmisroduilla on synnynnäisiä tapoja toimia tietyllä tavalla. Ei, minä uskon, että vaikka voimme näyttää päältä päin erilaisilta, olemme sisäpuolelta samanlaisia ja eri yksilöissä on toki eroja persoonallisuudessa kaikkialla maailmassa. Mutta suomalaiset ovat sellaisia kuin ovat ja senegalilaiset ovat sellaisia kuin ovat siksi, että heidät on kasvatettu sellaiseksi. Ympäröivä kulttuuri muokkaa meidän ärsyttävät ja kiehtovat tapamme.

Joka tapauksessa on parempi, että laitan kuvitukseksi jotain neutraaleja kesäkuvia, enkä eri kansallisuuksien edustajia tyypillisissä puuhissaan...

Ja heti kärkeen kuitenkin suomalaisten tyyppipuuhaa kesällä. Suomalaiset ovat käsittääkseni jätskinsyöntitilastojen kärjessä.

Intialaiset kolleegathan ne taas saivat minut kiristelemään hampaitani kahvipisteellä. Ei se vielä mitään, että roskia ei lajitella selkeistä englanninkielisistä ohjeista huolimatta ja keittiön kaappeihin laitetaan likaisia kahvikuppeja. Mutta se maiskuttaminen syödessä - aaaarrghh! Suomessa ja kaiketi useimmissa länsimaissa maiskuttamista pidetään julkiseen nenänkaivuuseen verrattavissa olevana huonona tapana, mutta Intiassa se on ilmeisesti aivan normaali ja kohtelias tapa ilmaista, että syömäni ruoka on hyvää. Jostain syystä maiskuttaminen kiristää Vanhan Jäärän hermoja aivan erityisesti - mieluimmin katselisin vaikka nenänkaivuuta palavereissa tai haistelisin pieruja hisseissä. Intialaisethan eivät syö työmaaruokalassa vaan tuovat omat garam masalansa työpaikan kahvipisteelle. Olen suuri intialaisen ruoan ystävä, mutta en oikeasti haluaisi haistella sitä työpaikan kahvipisteellä enkä varsinkaan kuunnella kun sitä maiskutetaan suurieleisesti. Mutta jos työpaikkani kahvipisteellä asioisi harva se päivä ruotsalaisia avaamassa surströmming-purkkeja ja maiskuttamassa tätä kyseenalaista herkkua, olisin aivan yhtä tuohtunut ruotsalaisiin kuin intialaisiin. Tai huomattavasti tuohtuneempikin sen perusteella mitä olen kuullut sanottavan surströmmingin hajusta. Tätä ei ole onneksi tapahtunut.

Lisää suomalaisten suosikkipuuhia ja vinkki, on muuten aivan tavattoman hyvää siideriä ja kaiken huipuksi suomalaista!


Saksalaiset taas on kasvatettu preussilaisen kurin merkeissä. Heille komentoketju ja - ach, kuulkas tätä - kommunikaatiohygienia ovat tärkeitä asioita. Kyllä tuo jälkimmäinen termi kalskahti aika karusti korvaan muutama vuosi sitten, kun eräs silloinen kolleega erehtyi ohittamaan saksalaisten komentoketjun ja sai pian silmilleen vihaisen saksalaisen managerin, joka todellakin sanoi (kalapuikkoviikset väpättäen varmaankin), että kommunikaatiohygieniaa pitää noudattaa. Saksalaiset ovat toki työteliästä väkeä, mutta kuinka saada saksalaisen mielenkiinto kohdistumaan jonkin homman hoitamiseen? Saksalainen nimittäin mieluimmin laatii monimutkaisia ohjeita ja vastuutaulukoita ja prosessikaavioita, siitä kuinka homma pitää tehdä kuin vaan yksinkertaisesti tekisi sen homman. Homman aloittamista ei voi edes harkita ennen kuin tarvittava komentoketju ja ohjeistus on määritelty.

 Suomessa asuvan pionin kannattaisi ymmärtää tehdä pienempi kukka tai lyhyempi varsi, ettei aina sateen jälkeen tarvitsisi pelastaa katkenneita kukkia maljakkoon.


Amerikkalainen on kuin Ben Z (sukunimeä en edes yritä kirjoittaa) vai olikohan se Ilkka Kanerva: ajatus voi katketa, mutta puhe ei katkea koskaan. Amerikkalainen ei kestä hetkenkään hiljaisuutta eikä mietintätaukoa. Heidän kanssaan on todella vaikea palaveerata, koska heidän kanssaan puheenvuoron vaihtaminen tapahtuu vain ja ainoastaan keskeyttämällä. Kun jenkki kerran pääsee ääneen, on turha odottaa, että hän jossain vaiheessa omatoimisesti katkaisisi puheensa ja antaisi jonkun muunkin sanoa jotain. Suomalaisen "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa" kasvatuksen saaneen henkilön on hyvin vaikea saada suunvuoroa. Amerikassa kai kasvatetaan "puhuminen on timanttia, vaikeneminen kakkaa" -periaattella.

Ei muuten keinuta tuolla hinnalla! Haloo??!!

En aio toistella niitä yleisessä tiedossa olevia asioita kasvojen menettämisen kauheudesta itämaisissa kulttuureissa. Totta se on. Mutta olen tehnyt havainnon intialaisten ja kiinalaisten englannin puhumisesta. Uskokaa tai älkää, intialaisia on mahdollista ymmärtää kun vaan saa itsensä nopeutettua samalle kellotaajuudelle ja herkistettyä korvansa intialaisten tavalle lausua tietyt äänteet. Vaatii kyllä sitkeää harjoittelua. Mutta kaikkien kiinalaisten ei ilmeisesti ole fyysisesti mahdollista puhua ymmärrettävää englantia. En ole mikään foneetikko, mutta arvelisin, että englantia puhutaan enimmäkseen suun takaosalla ja kiinaa suun etuosalla. Kun yrittää puhua englantia pelkästään suun etuosaa käyttäen, tuloksena on tukkoista ja käsittämätöntä sölkkäystä. Suomalaisten tankeroa tai rallienglantia muuten ymmärtävät kaikki, älkää yhtään hävetkö puhua sitä, se on todellinen maailmankieli!

 Taas on mustikkamanian aika. Vielä parempi sato kuin viime vuonna.

Enää viikko kahvitaukoja intialaisella maiskutuksella tahditettuna, sitten loma!





perjantai 8. heinäkuuta 2016

Miehet ja autot - nuo hassunhauskat luontokappaleet

Minulla on onni olla naimisissa miehen kanssa, jonka järjenjuoksu on... noh, järkevää ja kiinnostuksen kohteet enimmäkseen ymmärrettäviä. Poislukien jalkapallon tuijottaminen. Mutta esimerkiksi jääkiekon SM-liigaa hän kutsuu jäänyrkkeilyksi ja sanoo, että jos hän haluaa katsoa nyrkkeilyä, hän katsoo sitten oikeaa nyrkkeilyä. Mutta on Mr Vanhalla Jäärällä joitain hupaisiakin puolia, jotka hän jakaa muiden sukupuolensa edustajien kanssa. Tai ainakin yksi.

Ja koska tässä jutussa käsitellään myös autoja, laitan kuvitukseksi muutaman vuoden takaisen parkkipaikan rakentamisprojektimme. Tai kun en nyt muutakaan keksinyt.


Joskus aina naisten illoissa (ja päivissä...ihan missä vaan naiset kokoontuvat) jotkut naiset alkavat enemmän tai vähemmän lempeästi sättiä miehiään tai ainakin naureskella tietyille miehisille piirteille ja muut säestävät "Joo, noin meidänkin Pertti aina tekee!"-huudoilla. Minä olen aina kokenut itseni hiukan ulkopuoliseksi näissä sessioissa, sillä Mr Vanha Jäärä ei katso urheilua pikkutunneilla, ei omista tuloihinsa nähden liian hienoa autoa, ei tuhlaa rahojaan uusimpaan viihde-elektroniikkaan, ei haaveile moottoripyörästä, ei jätä likaisia vaatteitaan lojumaan ympäriinsä eikä partakarvojaan lavuaariin, ei vessanpytyn rinkiä ylös eikä esitä kuuroa ja sokeaa kun aletaan puhua siivoamisesta. Mutta löytyipä kerrankin eräs ärsyttävä miehinen piirre, jonka Mr Vanha Jääräkin jakaa. Juttu meni näin:"Se on sitten ärsyttävää, kun katotaan telkkarista jotain leffaa tai sarjaa ja siinä on joku tutun näköinen näyttelijä eikä muisteta missä se on nähty, niin äijän pitää alkaa hulluna googlettaa kuka se on. Siis kesken katsomisen. Sitt sillä menee juoni ohi ja sitt se on ihan pihalla, mutta pakko kesken leffan selvittää oliko se heppu nyt joskus yhdessä McGyver-jaksossa vai missä." Kuulostaako tutulta?


Mutta autot...niihin suhtautuminen jakanee pariskunnan kuin pariskunnan, mutta meillä ihan omalla tavallaan. Minun uuteen autooni oli asennettu lämmittimen pistoke väärälle puolelle ja vein sen huoltoon pistokkeen siirtoa varten. Mr Vanha Jäärä muistutti moneen kertaan:"Sano nyt sitten siellä huollossa kans siitä puhaltimesta!" Sisäpuhallin nimittäin kakkosnopeudella saa aina välillä sellaisia yllättäviä tehopuhalluspuuskia. Minua se ei ole häirinnyt, parempi, että puhaltaa välillä liian tarmokkaasti kuin lakkaa puhaltamasta, mutta mainitsinpa nyt asiasta huollossa, kun se tuntui olevan miehelle elämää suurempi kysymys. Ilman miestä en olisi edes maininnut asiasta. Kaiken huipuksi tunsin itseni todellakin naisautoilijaksi urputtaessani käskystä jostain puhaltimesta - vähän niinkuin olisin kitissyt, että auton väri ei nyt ole kyllä ollenkaan sellainen sininen kuin netissä olleessa kuvassa oli. Arvatkaapa löysivätkö puhaltimesta mitään vikaa...Olivat kuulemma saaneet ilmiön sentään ilmenemään. Tai niin he ainakin sanoivat, koska selkeästi harhaisille asiakkaille on turvallisinta olla mieliksi.


Mr Vanha Jäärä myös varasi autolleen ihan normaalin määräaikaishuollon ja haljenneen tuulilasin vaihdon. Huollon varaamisen jälkeen satuin pitkästä aikaa ajamaan hänen autollaan ja huomasin, että kun jarruttaa vähän voimakkaammin, auto alkaa hytkyä oudosti. Auto kyllä pysähtyi, mutta se hytkyntä oli aika hätkähdyttävä kokemus. Mainitsin siitä miehelle ja hän:"Joo, niinhän se tekee. Meinaatko, että siitä pitäis mainita huollossa?" No, himputti, oisko jarrut vähän olennaisempi varuste autossa kuin sisäpuhallin??? "Miten mä kuvailisin ilmiötä niille huollon kavereille?" hän kysyi. "No, hytkyttää jarruttaessa" sanoin minä. "Jaa...Minäpä koitan itse keksiä miten sen selitän" tuumasi hän minun sanavalintaani. Mitä ihmeen vikaa on verbissä hytkyttää, jos auto kerran hytkyttää? Liukkaalla kelillä auto voi kurvissa muuten hempauttaa. Kyllä paras on käyttää kunnollista terminologiaa.

 
Tarina hytkyttävistä jarruista ei kuitenkaan lopu tähän. Seuraavana päivänä Mr Vanha Jäärä ajeli työmatkansa toinen jalka jarrupolkimella karistaakseen jarrulevyistä karstat tai mitälie ja totesi, että kyllä ne jarrut nyt taas toimivat ihan hyvin, ei tarvitse mainita huollossa. Ja kaikki vain siksi, ettei hän keksinyt korvaavaa ilmaisua hytkyttämiselle!



Mr Vanha Jäärä myös suhtautuu erinomaisen skeptisesti autohuoltamoiden ammattietiikkaan. Sikäli tietysti onkin riskaabelia teettää jarruremonttia autokorjaamolla. Hyvä, ettei laita hiusta tai paperinpalaa konepellin väliin todistaakseen, etteivät ne lusmut edes avanneet konepeltiä siellä huollossa. (No, nythän se onneton tästä keksi, että niinpä hän tekeekin...) Sen luulisi ainakin huomaavan, että vaihtoivatko haljenneen tuulilasin vai eivät.



Kyllä vaan, miehet ja autot ovat tosi hauska yhdistelmä!




lauantai 2. heinäkuuta 2016

Kirjavinkit kesään - ja talveen

"Maistuu se pöytäviina vesisateessakin" totesi eräs kohta entinen työkaveri muinoin kun loma lähestyi ja sääennuste synkistyi. Jos et ole viinamäen miehiä tai naisia (kuten ei käsittääkseni ole tuo työkaverikaan oikeasti), niin on eräs toinenkin homma, joka maistuu niin sateella kuin paisteella: lukeminen. Lukeminen kannattaa aina sanoi Jörkkakin.

Anoppini ei ole lukijanaisia, mutta uhkasi eläkkeelle jäätyään lukea Suomen historian. Siitähän se on hyvä aloittaa luku-ura. Ei ole anoppi ilmeisesti vielä päässyt alkuun vaikka on jo jonkin aikaa ollut eläkeläisten kirjoissa (osuipa sattuva sanavalinta)...Jos et ole yhtä suuruudenhullu kuin anoppi, niin tässä muutamia vähän kevyempiä lukuvinkkejä loman ratoksi. Vanhalla Jäärällä on aika suoraviivainen insinöörin mieli, joten mitään Nobel-voittajia tai ylipäätään kovin vaikeaselkoisia kirjoja ei listalta löydy. Minusta asiat pitää sanoa niin kuin ne on eikä käyttää mitään kiertoilmaisuja eikä vertauskuvia. Toisaalta ihan kaikkia asioita ei tarvitse kirjoissa käsitellä ja sanoa. Sellaiset kirjailijat, joiden joka lauseessa on jokin navan alapuolisiin toimintoihin viittaava sana, saavat etsiä lukijakuntansa muualta.

Suurin osa luettelemistani kirjoista ei ole ihan viime aikojen myyntilistojen kärjessä, joten löytynevät kirjastosta ilman suurempaa jonottamista. Paitsi tietenkin jos tämä lista saa aikaan kauhean ryntäyksen kirjastoihin ympäri Suomen ;-)

Historialliset romaanit

Kaari Utrion koko tuotanto. Anoppikin voisi perehtyä Suomen historiaan vähän kevyemmin vaikka lukemalla Kaari Utriota. Joka kirjassa esiintyvästä pökkelöstä soutaa-huopaa rakkaustarinasta ei tarvitse välittää, keskittyy vaan yksityiskohtaiseen aikojen ja tapojen kuvaukseen.



Mika Waltari: Sinuhe. No tietenkin. Luettuaan Sinuhen voi kommentoida työpaikalla jokaiseen jämähtäneeseen käytäntöön ja kirjoittamattomaan, mutta typerään, sääntöön:"Niin on aina ollut, niin on aina oleva". Sinuhe on aika paksu, mutta vaivan väärti. Waltarilla on myös hieman ohuempia ja kevyempiä historiallisia romaaneja kuten Turms, kuolematon ja Mikael Karvajalka. Niin ja hiukan lähemmäs nykyhetkeä sijoittuva Kaarina Maununtytär. Oma Turmsini on muuten ensimmäistä painosta vuodelta 1955.


Jan Guillou: Arn-sarja. Ruotsin ja ristiretkien historiaa. Tie Jerusalemiin, Temppeliherra, Pohjoinen valtakunta ja Arnin perintö. Arn on niin monitaitoinen ihmemies, että välillä suorastaan naurattaa, mutta jos antaa sen mennä läpi sormien, sarja on todella mukaansatempaava. Siitä oppii myös, että Ruotsissa oli jakso, jossa kuninkaan nimi oli vuorotellen Knut Eriksson ja Erik Knutsson.

Conn Iggulden: Valloittaja-sarja. Ratsasta Tsingis-kaanin ja hänen jälkeläistensä kanssa Mongolian aroilla ja aina Unkariin asti. Lue tämä sarja putkeen ja todellisuuteen palaaminen tekee tiukkaa. Kokeiltu on.

Asko Sahlberg: Herodes. Tämän olisi pitänyt voittaa Finlandia-palkinto Jussi Valtosen kirjan sijaan. Kirjan lukemista todennäköisesti häiritsee Tiernapojat-korvamato "Herodes, hän se ajoi..." Kyseessä on kylläkin eri Herodes.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Tai Sotaromaani, miten vain haluatte. Koska minulla ei ole tässä Sotakirjat-osastoa, menköön historiaosastoon. Jos et jostain syystä ole tätä vielä lukenut, nyt alkaisi olla korkea aika. Aika velikultia.

Sci-fi

Viimeksi jo mainitsin Justin Croninin The Passage-trilogian. Jos aiot koukuttua tähän, joudut lukemaan viimeisen osan toistaiseksi englanniksi. Ensimmäinen siirtokunta ja Linnake löytyvät suomeksi. Aivan superkoukuttavaa.

Dean Koontz: Ääniä yössä. Tämä kirja tuli mieleeni lukiessani noita Croninin kirjoja. 

Brian Aldiss: Helliconia-trilogia. Tavallaan tämä on enempi historiallinen romaani - ei tosin mistään Maa-planeetan kolkasta kertova. Aivan mieletön. Ja henkilöillä on mielettömät nimet -  vai mitä sanotte kuningatar Myrdem Inggalasta?

Margaret Atwood: Oryx ja Crake, Herran Tarhurit, Uusi maa. Minä vaan kertakaikkiaan olen erilaisten dystopioiden ystävä. Näissä kirjoissa on ihan omanlaisensa fiilis ja trilogia on aina parempi kuin yksi hyvä kirja.


Michael Crichton: Vieras tulevaisuudesta. Suljetun tilan trilleri samalla.

Nuorten kirjat

Älkää naurako, en oikeasti ole ainoa äiti, joka on lukenut samoja kirjoja kuin tyttärensä. Ja lukee edelleen oman nuoruutensa parhaita paloja. Pysykää kuitenkin kaukana Stephenie Meyerin Twilight-sarjasta, se on aivan uskomatonta sköndää. Kilttejä vegaanivampyyreitä, my ass... Elokuvat ovat tasan yhtä huonoja, mutta niissä on sentään silmänruokana Jacobia esittävä Taylor Lautner.

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia. Tartuin Nälkäpeliin vähän varautuneena, koska kannessa em. Stephenie Meyer suositteli sitä. Stephenie kuitenkin näköjään lukee hyviä kirjoja vaikka kirjoittaa huonoja. 10-20 vuotiaana ihminen kokee asiat jotenkin syvemmin ja voi liikuttua suuresti jostain kirjasta tai elokuvasta. Vanhempana juuri mikään ei tunnu miltään. Nälkäpeli kuitenkin hetkautti yli 40-vuotiasta meikäläistä rajusti. Sarjan kaksi seuraavaa osaa eivät ole ihan niiiiin hyviä kuin ensimmäinen. Myös elokuvat ovat hyviä, vaikka en tykkääkään siitä rahastuksesta, jossa kolmas osa pilkotaan kahdeksi leffaksi.

Susan Cooper: Pimeä nousee -sarja. Sain ensimmäisen osan joululahjaksi 12- tai 13-vuotiaana ja se on edelleen viiden kärjessä Parhaat joululahjat -listallani.

Dekkarit

Teini-iässä kyllä luin kaikki äidin hyllystä löytyvät Agatha Christiet ja Maria Langit ja sittemmin olen lukenut kaikki Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjat syystä, että ne sijoittuvat kotikaupunkiini Espooseen. Mutta en ole mikään erityinen dekkarien ystävä.

John Verdon: Numeropeli, Sokkoleikki, Murhakierre, Tappakaa Peter Pan. Kohta pitäisi kaiketi ilmestyä myös Painajaisuni. Tuo Numeropeli oli jotenkin aivan mainio, en ollut lukenut sen kaltaista dekkaria ennen. Jostain syystä myös tykkään päähenkilöstä, joka ei ole mikään yli-ihminen.



C.J. Sansom: Matthew Shardlake -kirjat. Menee myös historiallisten romaanien osastoon - kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Muuta mukavaa

Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo, Enkelipeli ja Taivasten vanki. Ensimmäinen on aivan käsittämättömän hieno ja ihana kirja. Toisessa lähtee vähän mopo käsistä, mutta ei se haittaa. Kolmas on täyteromaani, joka vain sitoo kahden ensimmäisen puuttuvat palaset yhteen. Varoitus: näiden lukeminen saattaa aiheuttaa vahvan halun varata lentoja Barcelonaan!



Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran. Nämä ovat mielestäni Kjellin parhaat. Samalla saa taas annoksen Suomen historiaa. Muutkin Kjellin kirjat ovat hyviä, hän kirjoittaa jotenkin mukavasti. Varmaankin olisivat vielä parempia, jos osaisi ruotsia niin hyvin, että pystyisi lukemaan näitä alkukielellä.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Vähän niinkuin Westön tyyliä, kerrotaan ihan normaaleista ihmisistä, mutta jotenkin ilmeikkäästi.

Kati Tervo: Kesäpäiväkirja. Tämän luen varmaan kerran vuodessa. Kati kirjoittaa paljon paremmin kuin miehensä, jonka kirjat kuuluvat siihen välttelemääni navanalusosastoon.

Ja voi kuulkaa, oishan näitä vielä vaikka kuinka...mutta luetellaan vaikka joskus toiste lisää. Nyt kaikki kipin kapin kirjastoon, minä vetäydyn lounaan jälkeen pihalle tempaisemaan Croninin The City of Mirrorsin loppuun. Nyyh...mitähän sen jälkeen...