sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Uusi elämänvaihe

Lapsikin sen tietää, että elämässä on eri vaiheita kuten karkeasti ottaen lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Ja jotkut haluaisivat mieluimmin olla missä tahansa muussa vaiheessa kuin missä parhaillaan ovat. Paitsi tuskin kukaan tahtoisi olla kahta kertaa teini-ikäinen. Jos tuntee sellaista halua, kannattaa kääntyä lähimmän psykiatrin puoleen, sillä se ei ole terve tunne.

 Minä 1. luokalla ja minä 7. luokalla. Huomatkaa cool teini-ilme, evvk! :-D

Jos sattuu saamaan lapsia itse, vaiheistus muuttuu monimutkaisemmaksi. Silloin omiin vaiheisiin nivoutuvat oman lapsen elämänvaiheet. Sepä vasta onkin mielenkiintoista, jos sattuu olemaan kovin eri-ikäisiä lapsia. Mitä on olla samaan aikaan vaippaikäisen ja aikuisen äiti? Kas, tunnen yhden joka onkin. Hän tuntuu hanskaavan asian sangen hyvin, itselläni menisi jo pää sekaisin, että missä vaiheessa tässä ollaan.

Itse olen kaiketi keski-iässä ja lähestyn vakaasti menopaussia. Tässä sitä on jyrnytetty monta vuotta  ja ilmeisesti jyrnytetään edelleen kunnes jossain kohtaa astutaan vanhuus-vaiheeseen. Mutta lapsen eli Vege Jäärän kautta minulle koitti aivan upouusi kausi: minä olen nyt anoppikokelas. Eilen oli merkillinen merkkipäivä: ensimmäinen (ja viimeinen) lapseni toi ensimmäistä kertaa näytille ensimmäisen poikaystävänsä. Tätä ei tule tapahtumaan enää koskaan. Sama poika tulee toivottavasti toisen ja ehkä useammankin kerran vielä visiitille ja ehkä käy niin, että tämä poika joskus jää taakse  ja tulee eri poika ensimmäistä kertaa visiitille, mutta se ei ole enää samanlainen merkkipaalu.

Ehkäpä Vege Jäärä muuttaa joskus yhteen jonkun kanssa ja saattaa jopa mennä naimisiinkin. Hyvä niin, mutta minun elämäni kannalta ne ovat edelleen samaa vaihetta kuin se, johon astuin nyt kun ensimmäinen poikaystävä tuotiin ensimmäistä kertaa näytille. Anoppivaihetta. Iiik! Seuraavan vaiheen tiedättekin: se on mummovaihe. Sen en toivo koittavan vielä ihan lähiaikoina. Saan harjoitella mummoilua turvallisissa ja valvotuissa olosuhteissa nuoremman kummipoikani kanssa. Kun ikäeroa on 47 vuotta, niin minusta tuntuu enempi kummimummilta kuin kummitädiltä.

 Hassunhauska kättelyleikki, meno oli kuin presidentinlinnassa!

Kumma kuinka aika rientää...kohta on muuten jo pääsiäinen! Meillä kävi tänään sangen erikoinen virpojajoukko: kaksi trullia, kissa, pupu ja.....Ironman! Täytyy sanoa, että vähän hymyilytti. Ironmania ehkä ei...vaikea sanoa, kun ei nähnyt maskin taakse.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Tasa(k)arvo(i)sta


Naisen euro on 80-jotain senttiä ja miehen 20 senttiä on 12 senttiä kuten Fingerporin Rivo-Riitta sanoi - ymmärtänette ilman sarjakuvaakin mistä on kyse... Vaikka omankin työnantajani tilastojen mukaan naisen euro on about 95 senttiä, en aio jauhaa senteistä vaan karvoista tasa-arvomielessä. Sillä todellinen este naisten ja miesten tasa-arvon tiellä liittyy karvoihin.

Somessa pyöri taannoin haaste, jossa (julkkis)naiset julkaisivat itsestään kasvokuvan ilman meikkiä. No wuhuu, onpa hurjaa. Mutta kuinka moni nainen julkaisisi kuvan sääristään tai kainaloistaan ajelemattomina? Pakko myöntää että Vanhalla Jäärälläkään ei siihen riitä pokka. Siksipä tämänkin jutun kuvissa rehottavat enimmäkseen kukat eivätkä kainalot. Meikkaamattomana kyllä riehun noin 360 päivänä vuodesta.

Miksi miesten säärikarvat saavat liehua tuulessa mutta naisten pitää nylkyttää omansa pois kaikenlaisilla teräviä osia sisältävillä välineillä? Mikseivät kunnallisvaaliehdokkaat ota tähän kantaa? Kaiken huipuksi tässä karva-asiassakin tasa-arvo on ilmeisesti menossa ihan väärään suuntaan kuten myös alkoholin käytössä ja auton ratissa törttöilemisessä: omaksutaan sen älyttömämmän sukupuolen tavat. Niinpä siis lähinnä nuoret miehet tiettävästi ovat ryhtyneet poistamaan karvoja muualtakin kuin naamastaan. Oi aikoja, oi tapoja!


Toisaalta toki on niin, että miehillä on oma karvaristinsä kannettavanaan: naama. Jos ei tahdo näyttää hippi-joulupukilta, partaa on ajeltava lähes päivittäin. Koska naisten ei tarvitse ajella partaa, eikö silloin ole tasa-arvoista, että naisten täytyy ajella sääriään? Ehkäpä niin, mutta miksi??? Jos katsotaan naisten ja miesten tällä logiikalla olevan karvatasa-arvossa, jäljelle jää kuitenkin meikkaaminen. Jos mies ei satu olemaan Cristal Snow tai Mike Monroe, hillittyä värillisen päivävoiteenkin käyttöä taatusti katsotaan kieroon. Se ei kuitenkaan monelle miehelle olisi pahitteeksi. Ai vai pitikö sittenkin mennä siihen toiseen suuntaan: miksi naisten muka pitäisi meikata? No, ei muuten pidäkään. Vai pitääkö? Itselläni ei tulisi mieleenkään ruveta paklaamaan naamaani joka arkipäivä. Ei tule kovin montaa ammattia mieleen, jossa kauniisti paklattu naama olisi ehdoton edellytys. Meikkiosaston myyjä. Muita? Hmm…ehkä jossain muissakin myyntialan ammateissa, joihin ei todellakaan kuulu ruokakaupan kassa vaikka sen alan nuorilla edustajilla näkee toisinaan melkoisia meikkisuorituksia. 

Joskus aikaisemmin jouduin töissä toisinaan esiintymään asiakkaille ja aluksi tapanani oli tempaista pakkelit naamaan näitä tilaisuuksia varten. Sittemmin tulin siihen tulokseen, että jos asiakkaan ostopäätökseen todella vaikuttaa se, onko suorituskykytestauksen projektipäälliköllä ripsiväriä vai ei, saa aivan vapaasti mennä ostamaan romppeet kilpailevalta yritykseltä. Myöskään lomamatkoille en enää nykyisin raahaa meikkejä mukaan. Jos eivät tarjoile meikkaamattomalle meikäläiselle sapuskaa paikallisen rantakadun ravintoloissa, menenpä sitten vaikka hampurilaisbaariin. Eipä ole koskaan jäänyt ruoat saamatta eikä ole Burger Kingiin tarvinnut turvautua. Vaan eipä ole tullut mieleenkään pötkötellä hotellin uima-altaalla sääri- ja kainalokarvat rehottaen vaikka olenkin melko lailla 100% varma, että hysteerinen hotellihenkilökunta ei tulisi heittämään vilttiä päälleni ja taluttamaan pikaisesti altaalta pois. Älytöntähän se on, mutta Vanhassa Jäärässä ei ole naista ryhtyä vapaan karvaisuuden pioneeriksi.

 
Kuinkas teillä? Pakkelit naamassa ja sääret höylättynä kesät talvet vai jotain muuta? 


perjantai 3. maaliskuuta 2017

Artisti maksaa -miniloma

Käytiinpä tuossa viime viikonloppuna pikku lomalla Karhulan suunnalla. No, ei se kyllä lomasta käynyt kummallekaan. Se oli sellainen artisti maksaa ja vaimo valvoo tyyppinen rykäisy. Syynä lomaan oli Mr Vanhan Jäärän teinivuosien bändin Admiren yhden keikan 30-vuotisjuhlakiertue paikallisessa Sam's Pubissa.



Matkaan lähdettiin lauantaiaamuna. Matkalla poikettiin Loviisassa syömässä oikein hyviä leivonnaisia Cafe Vaherkylässä


ja ostamassa miltälie katumarkkinoilta linnunpönttö. Pöntöstä ei nyt kuvaa, ettei tule liikaa pönttöjä tähän kirjoitukseen...huomaat kohta mitä tarkoitan.

Karhulassa bändin jätkät aloittivat roudaus- ja sound check -toimenpiteet ja basistin vaimo lähti Citymarketiin ja Rajamarketiin shoppailemaan. Tämä on se artisti maksaa osuus. Vaikka ihan itsehän minä ostokseni maksoin, mutta yhteistaloudessa vaimon shoppailut ovat kuitenkin pois miehen seuraavan viikon ruokakiintiöstä. On yllättävää miten paljon kaikkea kivaa ja hyödyllistä voi löytää tuikitavallisesta Citymarketista kun sen tarjontaan perehtyy huolellisesti. Myös jotain outoa ja yllättävää voi löytyä esimerkiksi wc-tiloista kuten tämä jonkun ylihygieenikon petaama pönttö.


Ostin silmälasien päälle laitettavat aurinkolasit, jumppahousut ja -rintsikat. Rajamarketista löytyi yksi pikku tuliaisjuttu erään ystävän lapselle. Sitten katsoin parhaaksi suunnata kohti hotellia, koska muut lähistön kaupat ovat luokassa Asko ja Gigantti jne ettei vahingossa innostuisi ostamaan sohvaa tai jääkaappia.

Hotellitarjontaa Karhulassa on yllättävänkin paljon, nykyisin vaihtoehtoja on kaksi, yhdessä vaiheessa jopa kolme. Se luksusvaihtoehto valitettavasti poistui valikoimasta epäilemättä konkurssin takia. Valitsimme nykyisestä tarjonnasta Cumuluksen.

Cumuluksessa sain huoneen, jonka kuva sai Whatsappiin lähetettynä risteilyaiheisia kommentteja.


Jep, Karhula-cruises. Risteilyllä oli viihdettäkin, lähinnä henkilökunnalle. Purettuani tavarat, ajattelin katsella hieman televisiota. Mutta huoneen telkkari ei reagoinut mitenkään kaukosäätimen nappien paineluun ja aggressiiviseen osoitteluun. Mitä tästä opimme...testaa hotellihuoneen telkkaria ENNEN kuin purat tavarat. No, minä marssin respaan ilmoittamaan, että telkkarin kaukosäätimestä lienee paristot loppu. Respaneiti hakee minulle viereisestä huoneesta kaukosäätimen. Se toimii viereisessä huoneessa normaalisti. Vaan eipä toimi meikäläisen huoneessa. Vika on siis telkkarissa eikä kaukosäätimessä. Respaneiti ehdottaa muuttoa viereiseen huoneeseen. En lämpiä ehdotukselle kun tuli purettua ne tavarat...saahan telkkaria säädeltyä historialliseen tyyliin painelemalla telkkarissa olevia nappeja. "Ok, mutta jos muutat mielesi, tule kertomaan" sanoo respaneiti. Minulla ei kestä kovin kauaa huomata, että telkkarin napeista en jostain syystä pysty vaihtamaan kanavaa kuin hotellin infokanavan ja TV1:n välillä. Koska 70-luvullakin oli enempi kanavia, päätin mennä respaan kertomaan muuttuneesta mielestäni.

Eihän siinä sitten muu auttanut kuin aloittaa muutto-operaatio huoneesta 139 huoneeseen 137. Respaneiti auttoi roudauksessa. Olipa hänelläkin siis jotain tekemistä, mistä hän tuntui olevan ihan iloinen. Ei mikään vauhdikas turistirysä tuo Karhulan Cumulus. Tavarat saatiin roudattua ja pääsin katselemaan joltain kanavalta Grammyjen jakotilaisuutta - melkein yhtä hyvin olisin voinut tyytyä siihen pelkkään infokanavaan ja TV1:een.

Admiren saatua keikkaa edeltävät toimenpiteet valmiiksi, lähdimme kakkoskitaristi Maden ja hänen vaimonsa kanssa oikein Kotkan keskustaan syömään, syystä että Karhulasta ei löydy kuin pari pizza-kebab-paikkaa. Ravintola Canttiinin annoksissa oli kussakin noin puoli kiloa perunaa eri muodoissa, mutta muuten sapuska oli ihan ok.

Sitten taas hotellille juomaan pussikaljaa ja katsomaan telkkarista Avaraa luontoa. Kahdeksan maissa suuntasimme keikkapaikalle, keikan oli tarkoitus alkaa kymmenen maissa. Meikäläisen ohjelmassa pari tuntia epäluontevaa seurustelua puolituttujen ja tuikituntemattomien kanssa, Mr Vanhan Jäärän osalta sama homma, mutta korkeampi tuttuuden aste. Jännitys hiukan tiivistyi, kun säveltäjä-ykköskitaristi Vesku ja rumpali Timmy olivat olleet katsomassa Kotkan Titaanit - Imatran Ketterä -jääkiekko-ottelua kannattaen eri joukkueita eikä kumpaakaan kuulunut paikalle. Lopulta saapui Vesku, mutta Timmyä ei vaan näkynyt ja huolestuimme hajosiko bändi urheilullisiin erimielisyyksiin. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt vaan koko bändi saatiin kasaan suht hyvissä ajoin ennen keikkaa.

Sitten reilu tunti armotonta kasariheviä tai stadionrokkia pubimittakaavassa...kaljuuntuvien miesten tukkaheviä...ihan mitä vaan. Tässä näyte, jossa näkyy paljon riehaantuneita naisfaneja - kuten kunnon bändin keikalla pitääkin.


Minä fiilistelin, valokuvasin ja videoin. Ja kertaalleen poseerasin itsekin.





Ja naureskelin, kun tuli mieleen että Made näyttää ihan Leonardo di Capriolta The Revenantissa ja katselee huolestuneena ympärilleen, että hyökkääkö se karhu taas jostain (karhujahan Karhulassa tietenkin on joten huoli ei lie täysin aiheeton).



Keikka oli ohi vähän klo 23 jälkeen ja sitten yritettiin saada itse kunkin pulssi hieman tasaantumaan ennen Cumulukseen vetäytymistä. Loppujen lopuksi olimme hytissämme sammuttamassa valoja hiukan yhden jälkeen. Uni tuli basistin vaimolle hiukan viiden jälkeen rauhoittavasta lääkkeestä (muustakin kuin parista siideristä) huolimatta. Miten VOI olla niin vaikea nukkua??

Aamiaisella järjestin hauskat kotivideot (vai hotellivideot) tyyppistä hupaa onneksi olemattomalle yleisölle. Laihdutuskuurin seurauksena kaikki housuni ovat muuttuneet enempi hiphopparille kuin rokkarille sopiviksi. Otin kaikkein isoimmat farkut, purin ne ja ompelin ne uudestaan kasaan, jolloin niistä tuli melko lailla pillifarkut. Tämän siis tein hyvissä ajoin ennen hotelliaamiaista. Aamiaisella kumarruin nostamaan lattialle pudottamaani servettiä ja pyllyn puolelta kuului kovaääninen POKS. Ei päässyt paukku vaan "...on pillihousuni haaroista ratkenneet" lauleli armas mieheni Dingoa. Onneksi tuli ostettua Citymarketista ne jumppahousut niin ei tarvinnut lähteä kotimatkalle alkkarit vilkkuen. Cumuluksessa oli muuten jogurttijäätelöä aamiaisella, nam! Sellainen reissu. Päättyi perinteiseen "mä en enää ikinä lähe mihinkään" -fiilikseen vaikka kyllähän se on aina noita rock-tähtiä mukava katsella lähietäisyydeltä, etenkin sitä omaa sellaista!






perjantai 24. helmikuuta 2017

Outo talo

Sisustusbloggaaja en ole eikä minusta sellaista koskaan tule, kun en tunne halua pysyä ajan hermolla kirjoittamalla esimerkiksi seinääni HOME. Enkä myöskään ymmärrä mitä vitsiä on julkaista 10 kuvaa jostain kukkamaljakosta hiukan eri kuvakulmasta. Mutta tehdäänpä silti tällä kertaa talobloggaus ja kerrotaan meidän talon oudoista alkuperäispiirteistä, jotka vielä yli kuuden vuoden asumisenkin jälkeenkin meitä ihmetyttävät - ja osin ilahduttavat.

Talon myi meille silloin noin 55-vuotias hyvin rauhallisen, hiljaisen ja vaatimattoman oloinen marimekkoon pukeutuva lastenneurologi. Naisen tyylistä ei olisi mitenkään voinut arvata, että hän halusi petrata perus-talopakettia tilaamalla normaalin huonekorkeuden sijaan korkean olohuoneen.



Tämä ominaisuus meitä aina ilahduttaa, mutta sen kustannuksella jäi rakennusvaiheessa joitakin muita ehkä hivenen tärkeämpiä ja käytännöllisempiä ominaisuuksia pois.

Rakennuspiirustuksista löytyy takka, mutta sellaista ei talosta löydy vaikka kuinka etsisi. Sen kuuluisi olla tässä kuvassa oikealla näkyvän pehmopallin paikalla.



Vastapäätä olematonta takkaa oli alkuperäisessä keittiössä halkolaatikko. Se onkin tosi kätevä varuste takattomassa talossa. Sen tilalle hommasimme oikopäätä pakastimen, koska talossa ollut ruma ja ikäloppu pakastin taas oli syrjäyttänyt siivouskomeron, joten huushollissa ei ollut siivouskomeroakaan ollenkaan. Mutta olipa halkolaatikko. Ehkä siellä säilytettiin imuria.

Siivouskomerona saattoi toimia myös kodinhoitohuone, jossa ei ollut minkäänlaisia kalusteita. Ei ole tosin vieläkään, koska en näe niille tarvetta. Mitä ihmettä ihmiset säilövät niissä kodinhoitohuoneista löytyvissä keittiönkaappien kaltaisissa kalusterivistöissä? Lattiassa oli reikä lavuaarin viemäriä varten, mutta ei kuitenkaan vesiputkia lavuaarin hanaa varten. Jakotukki törrötti tyylikkäästi suoraan ylös lattiasta mitenkään kainostelematta. Mikä mielenkiintoisinta, vesiputket sojottivat suoraan ylös talon betonisesta pohjasta. Jos pyykkikone räjähtäisi, vesi valuisi suoraan talon perustuksiin. Rakensimme hädissämme puusta pienoisen silokonilla saumatun aidan jakotukin ympärille estääksemme enimmän veden valumisen perustuksiin vaikkapa lämminvesivaraajan haljetessa. Samoin nikkaroimme purettujen vaatekaappien rakenteista näkösuojan jakotukille. Näkösuojakaan ei ollut kovin tyylikäs kunnes Mr Vanha Jäärä sai miehille täysin epätyypillisen sisustuspuuskan noin vuosi sitten ja ehdotti näkösuojan verhoilemista kankaalla. Aika hyvähän siitä tuli vanhalla vahakankaalla päällystettynä.




Oudoin juttu oli kuitenkin kylpyhuone, jossa oli noin 15 vuoden ajan ollut "wc-varaus".



Siis että joku ihminen haluaa sijoittaa rahansa korkeaan olohuoneeseen, mutta jättää vessanpytyn tilalle reiän lattiaan? Talossa on toinenkin vessa, joten pihan perällä ei sentään tarvinnut asioida, mutta kuitenkin. Voisin vielä ymmärtää, että tietyntyyppinen hörhöihminen tekee niin, mutta talon rakennuttaja ei todellakaan vaikuttanut miltään hörhöltä. Noh, me korjasimme tilanteen - tai kätevä remonttireiskamme Vatanen sen kyllä teki - ennen sisäänmuuttoa tehdyn kylppäriremontin yhteydessä.


Kuusi vuotta tässä on nyt asustettu ja alkuperäisistä kummallisuuksista on vielä korjaamatta puuttuvan takan asentaminen. Sitä ennen pitäisi kuitenkin vaihtaa olkkarin lattiakin. Aika aikaa kutakin - omakotitalostahan eivät hommat lopu. Kun saa toisessa päässä taloa remontin valmiiksi, saa aloittaa toisesta päästä uudestaan. No, ehkei ihan. Mutta pieni remontti silloin tällöin piristää kummasti kun saa purkaa parisuhdepatoumiaan!

perjantai 10. helmikuuta 2017

Älyvapaat seinätekstit

Koska erilaiset tekstimuotoiset seinätarrat ja tekstitaulut ovat onneksi kuulemma menossa pois muodista, uskallan vihdoinkin tunnustaa, että olen koko ajan pitänyt suurinta osaa niistä äärettömän typerinä. Yleisen mielipideilmaston alkaessa vähitellen hivuttautua puolelleni, uskallan nyt julkisesti naureskelle parhaille seinään kiinnitetyille höperyyksille. Jutun kuvamateriaalina seinäkoristeita ilman tekstiä.

HOME
Tämä on ihan ykkösinhokki - koulujen kirous, virastojen vitsaus ja usean asunnonkin riesa. Sairastuttaa monet ihmiset pahastikin ja aiheuttaa riitoja oikeudessa. Miksi ihmeessä siis ihmiset haluavat kirjoittaa sen seinälleen?


HAPPINESS IS NOT A DESTINATION IT IS A WAY OF LIFE
Menemättä lauseen filosofiaan, repostellaan ensin hiukan siinä käytettyä kieltä. Kirjoitin tuon ensin vanhasta muistista ja kirjoitin "Happiness is not a destination BUT a way of life". Näin asian saisi ilmaistua yhdellä kieliopillisesti järkevämmällä lauseella. Sitten muistin, että ainiin, yksi lauseen sivuärsytyksistä liittyy siihen, että se on kirjoitettu pökkelöenglannilla. Mutta mitä tarkoittaa, että onnellisuus on elämäntapa? "Ole aina iloinen, niin kuin pieni peipponen" luki muistokirjoissa Vanhan Jäärän lapsuudessa. Olisiko se sama asia? Tahtoisiko joku sen seinälle?


DO MORE OF WHAT MAKES YOU HAPPY
Huooh. Mitkä ovat vaihtoehdot? Do more of what makes you unhappy? Do less of what makes you happy? Kai sitä nyt kaikki mieluiten tekisivät onnellistavia asioita, mutta aina se ei vain ole mahdollista. Ja jos vaikkapa suklaan syömisestä tulee onnelliseksi, kannattaako sitä siltikään harrastaa joka päivä?



KEEP CALM AND CARRY ON
Toisen maailmansodan aikaisen englantilaisen siviiliväestön rauhoittelupropagandan päätyminen kotien seinille on minulle totaalimysteeri. Työpaikan jatkuvassa härdellissä tämä on ihan validi ohje, mutta en silti kaipaa siitä muistutusta nokkani eteen. Mutta kenen kotona on niin tiukat paikat, että tarvitsee jatkuvaa muistutusta rauhallisena pysymisestä? Vastaus: pikkulapsiperheiden....


ALWAYS KISS ME GOODNIGHT
Jos tästä tarvitsee muistuttaa, on paras laittaa avioeropaperit vetämään.

KITCHEN 24/7 SELF SERVICE
Meidän keittiö ei kyllä ole auki 24/7. Kolmelta yöllä jääkaapilla voileipää kasaava saa kyllä meillä nopeasti palautuksen ruotuun. Joissain kodeissa ilmeisesti ei.



I NEVER READ. I JUST LOOK AT PICTURES. - Andy Warhol
Tämä on varsinainen typeryyden kirsikka kakun päällä. Onko jotenkin hienoa kehua lukemattomuudellaan? Vai onko tämä lause muistuttamassa ihmisiä lukemisen tärkeydestä ja Andyn yksinkertaisuudesta? Vähän epäilen tuota jälkimmäistä tulkintaa, koska kodeissa, joissa tämä juliste on seinällä, harvemmin näkyy kirjahyllyjä.


En edes uskalla kysyä löytyykö teiltä tekstejä seiniltä...arvaatte varmaan, että meiltä ei.