perjantai 7. elokuuta 2015

The circle (or circus?) of life

Jäärälandiassa eletään outoja aikoja. Aikoja, joina elämän kiertokulku ottaa lisää kierroksia, ainakin pari kierrosta. Tähän mennessä tapahtunut: 43-vuotias ystäväni sai juuri kolmannen lapsensa, hänen vanhin lapsensa on saman ikäinen kuin Jäärä Junior, joka puolestaan heinäkuussa ilmoitti haluavansa muuttaa pois kotoa. Tuossa on tällaiselle rauhallista elämää viettävälle keski-ikäiselle draamaa kerrassaan. Molemmat tapahtumat, sekä syntymä että poismuutto, tietenkin positiivisia, mutta syntyjien ja muuttajien vanhempien elämää perinpohjaisesti mullistavia.

 Vanhemmuus on joskus melkoista tasapainoilua.

Jäärä Juniorhan on asunut vuoroviikoin kummankin vanhempansa luona 3-vuotiaasta asti vaikka tuolloin huoltajuussopimustamme vilkaissut käräjäoikeuden virkailija suvaitsikin epäillä, että myöntäisikö oikeus meille näin poikkeuksellisen ratkaisun, jonka katsottiin olevan "lapsen edun vastainen". On muuten maailma muuttunut 15 vuodessa, nykyisin kuulemma vuoroasuminen on ensisijainen vaihtoehto erotilanteessa ja sen estävät vain toisen vanhemman mielenterveys- tai päihdeongelmat.

Kuvittelin siis olevani hyvin henkisesti valmistautunut poismuuttoon, olinhan jo tottunut viettämään puolet elämästäni kuin pellossa eli ilman lapsen läsnäoloa. Mutta ei se kuulkaa niin helppoa olekaan. Junior jäi toistaiseksi asumaan yksikseen asuntoon, jonka hän oli tähän asti jakanut isänsä kanssa joka toinen viikko. Joka toinen viikko asunto oli tyhjillään kun isäkin asui uuden perheensä luona. Junior totesi aivan aiheellisesti, että eihän ole mitään järkeä siinä, että kaksi (enemmän tai vähemmän) aikuista ihmistä siirtelee joka toinen viikko tavaroitaan ees taas.

 Vanhemman pitää varjella lasta vaaroilta - kuten pusikossa väijyviltä dinosauruksilta.

Junior on vielä lukiossa eli itsenäistymisinto iski sangen varhain. Toisaalta varhaiset itsenäistymispyrkimykset olivat havaittavissa jo vauvana. Vauvana häntä tuntui usein suoraan sanoen vituttavan olla vauva, mitään muutakaan syytä ei oikein pystynyt keksimään yleiselle kärttyisyydelle. Hän mm. inhosi maata mahallaan lattialla, koska eihän sieltä nähnyt muuta kuin jalkalistoja, villakoiria ja ihmisten varpaita. Jahka hän oppi hilaamaan itsensä liikkeelle sekä osoittamaan sormella mitä kulloinkin haluaa, vitutus lientyi hetkessä.

 Lapsen ylöspäin suuntautuvia pyrkimyksiä tulee valvoa ja ottaa koppi ennen mätkähdystä.

Erinäisiä itsenäistymisen välivaiheita on reilussa 18 vuodessa ohitettu ja tässä sitä nyt ollaan. Samalla ajattelen ystävääni, jolla on koko lapsen itsenäistymisputki vielä edessä. Vauva on vielä niin pieni, ettei edes tajua olla mahdollisesti vittuuntunut vauvana olemisesta. Mahdollista vauvavitutusta seuraa uhmaikä, kouluun meno, murrosikä ja ai niin, poikalapsen kyseessä ollen erityisen viehättävä pissa-kakka-pippeli-juttujen vaihe, joka ei kaikilla mieshenkilöillä mene koskaan ohi. Vaikka tuntuu haikealta, joudun kuitenkin myöntämään, että en alkuunkaan kaipaa ensimmäistäkään noista vaiheista! Taputan itseäni olalle, hyvä minä, olen kasvattanut itsenäisen ihmisen enkä mitään peräkammarin tyttöä!

 Lasta pitää tukea ja kannatella kunnes omat siivet kantavat.

Vaikka silti hieman kirpasee, en ole sentään niin epätoivoinen, että marssisin lähipubiin tempaisemaan lärvit ja esittämään karaokessa oman karmean tulkintani kappaleesta Lainaa vain. Selvisipä tämäkin elämän mysteeri. Olin aina karaokepaikoissa käydessäni ihmetellyt keski-ikäisiä tai vanhempia naisia, jotka jollottavat tätä kappaletta sydämensä kyllyydestä vaikka selvästi näkee, ettei heillä ole voinut mitään varsinaisia pienokaisia olla pitkään aikaan. No, eihän tämä mikään pienokaisten äitien kappale olekaan, vaan pesästä lentävien hemmojen ja hempukoiden äitien kappale.

Ehkä jonain päivänä pesästä lentäjällä on omia hoivattavia (kaksi- tai nelijalkaisia, karvaisia tai karvattomia) - elämän kierto jatkuu.

Jos jotain lapselle osaisin laulaa (äiti-tytär kännit karaokebaarissa eivät ole vaihtoehto), laulaisin Cat Stevensin kappaleen Wild Word, jonka lainaamiseen lopetan tämän haikean ja musiikilla ryyditetyn vuodatuksen. Jonkun laivatrubaduurin mukaan seitsemän kääpiötä lauloivat näin Lumikille hänen lähtiessään prinssin matkaan. Kappale siis sopii moneen tilanteeseen.

Now that I've lost everything to you
You say you wanna start something new
And it's breakin' my heart you're leavin'
Baby, I'm grievin'
But if you wanna leave, take good care
I hope you have a lot of nice things to wear
But then a lot of nice things turn bad out there

Oh, baby, baby, it's a wild world
It's hard to get by just upon a smile
Oh, baby, baby, it's a wild world
I'll always remember you like a child, girl

9 kommenttia:

  1. Voih <3 Poikasen pesästä lento on ihan taatusti kaiken mullistava tapahtuma. Varmaan vähän epätodellisenkin tuntuinen, peruuttamaton. Voimia siihen vaiheeseen toivon tosi kovasti <3 Hieno ja koskettava kirjoitus myös, kiitos siitä.

    Ei varmaankaan paljon (tai yhtään) lohduta, mutta mä häivyin omilleni jo 16-vuotiaana, ja ihan hyvä ihminen musta tuli. Kait :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä susta taisi ihan hyvä ihminen tulla :-) Hyviä ihmisiä varmaan voi tulla peräkammarin pojistakin...

      Kiitos kauniista kommentista!

      Poista
  2. Vaikka sitä alkuunsa luuli että on mahtavaa kun kakarat lähtee omilleen, niin kyllä siinä ikävä tuli. Moneen vuoteen ei lasten huoneissa käyneet kuin kissat ja minä (huokasemassa). Totta se on, lapset on aina lapsia, yhä edelleen vaikka nuorimmaisenkin lähdöstä on toistakytä vuotta.

    Poika muutti kulmittain naapuriin, tytär sentään vajaan ½ kilsan päähän. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän tyttö ehdottikin, että hankkikaa hänen huoneeseensa jokin elukka, esim kani. Tai koira, hän ois kuulemma vapaaehtoinen koiranhoitaja aina tarvittaessa. Enpä taida, oishan se kiva, mutta toisaalta ois taas yksi huolehdittava murehdittavana.

      Lapset on aina lapsia juu.

      Poista
  3. Voi, lapsen itsenäistyminen herättää varmasti todella ristiriitaisia tunteita. Ylpeyttä, luopumista... Meille siunaantui poikalapsi myös vasta myöhemmällä iällä, kun olimme jo tyytyneet siihen, että kaksin ollaan. Ihanaa aikaa on ollut tämä kolme vuotta ja osaamme arvostaa tätä vaihetta elämässä suuresti. Olen jo nyt itkeä pirauttanut jokaista uutta käännettä: pieneksi käyneiden vaatteiden pois laittoa, tutista luopumista, päiväkodin aloittamista, isompien ryhmään siirtymistä... Mitähän se sitten on kun poika menee armeijaan!??

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ette ole muuten ainoa tietämäni pariskunta, jolle on ilmaantunut jälkikasvua siinä vaiheessa kun on jo todettu, että eipä sitä taida tulla :-)

      Varo rautahammaskriisiä! ;-) Mulle iski aikoinaan kauhea ikäkriisi siinä vaiheessa, kun lapsen maitohampaat alkoivat putoilla: Voinko mä olla jo niin vanha, että mun lapsi saa pysyvät hampaat. Varmaan yksi omituisimmista ikäkriisin aiheista ikinä...

      Onneks mun ei tarvii murehtia tuosta armeijasta! Kummipojan pikkuveli aloitti intin juuri pari viikkoa sitten ja nykyisin siellä saa käyttää kännykkää aika vapaasti (jo on!). Ekat pari viikkoa oli kuulemma aika innokkaasti viestitelty ja soiteltu äidin ja isän kanssa, mutta sitten oli hiljentynyt eli armeijan arkeen oli sopeuduttu. Niin että kyllä sekin siitä sitten aikanaan, mutta ei kantsii ihan vielä murehtia siitä ;-)

      Poista
    2. Okei, yritän varoa rautahammaskriisiä :) Niin omituiselta kuin se kuulostaakin itekeä pirautan varmaan silloinkin.

      Poista
  4. On se raskasta, mutta kyllä me pärjätään -pakkohan meidän on. Ja niin tekee meidän pienoisetkin ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on! Tosin poikien olen kuullut joskus muuttavan takaisin mamman helmoihin...mutta tytöt pärjää aina :-)

      Poista