Marinaa äitiystraumoista

Vanha Jäärä on mahdollisesti onnistunut hankkimaan itselleen uuden ja vaarallisen vihamiehen, nimittäin Anonyymit marittaja-äidit ry:n (tai olikohan se marisija-äidit...). Eräs bloggaajasuosikeistani kertoili aika hauskasti Mamma rimpuilee-blogissaan uhkaavista pyykkikasoista ja eikös jotkut marittaja-anonyymit julistaneet oitis, että asiaan on ratkaisu. Siis KonMari. Enpä malttanut sitten itsekin olla kommentoimatta asiaan jotain ja nyt odotan kauhulla, että nämä himomarittajat löytävät blogini ja alkavat riehua täällä anonyymisti kommenttikentät täyttäen. Hmm. Toisaalta kai kommenttikenttien täyttämisen turhalla tavaralla pitäisi olla yhtä tuomittavaa kuin vaatekaappien täyttämisen turhilla vaatteilla...mitähän se Marie Kondo siihen sanoisikaan...?

 T-paidan ostin minä. (Jos ihmettelet miten nää kuvat liittyy mihinkään, se selviää kyllä vielä...)

En ole itse lukenut KonMaria, mutta jostain olen saanut sellaisen käsityksen, että siinä mm. neuvotaan, että jos jokin tavara ei tuota sinulle iloa, nakkaa se menemään. Enpä usko, että paritkymmenet potkuhousut tuottavat suoranaista iloa kenellekään vanhemmalle, mutta niitä nyt vaan on pakko olla pyykkikasoiksi asti, koska muuten potkuhousuissa alkaa kehittyä sellaista pieneliöstöä, että ne alkavat potkiskella itsekseen. Muutenkin jos perheessä on pieniä lapsia tai koiria, joista kummallakin lajilla on tapana hinkata kakkaisia pyllyjään milloin mihinkin, niin pyykkikasoilta on vähän vaikea välttyä. Vaikka KonMari sanoisi mitä.

 Kato mitä ostin! (Tässä vaiheessa joku vois arvata, että äidillä ja tyttärellä on yhteinen harrastus...)

Minulle tuo KonMari nyt meni taas vähän näiden erilaisten vanhemmuusvaatimuksien kategoriaan ja otin ehkä vähän turhan herkästi herneet nenuuni. Jos et täysimetä n kuukautta ja käytä kestovaippoja ja istuta potalla x kuukauden iässä jne jne ja annat lapsen kasvaa pelottavien pyykkikasojen keskellä, niin oletpa ihan luuseri äiti. Onneksi nuo ajat ovat minulla jo kaukana takanapäin, mutta traumat pysyvät...

 Mun työkaverin koira.

Nyttemmin olen joutunut syyllistämään itseäni ihan uusista huonon äitiyden käänteistä. Missä on virallinen vaatimuslista kotoa poismuuttaneiden lapsien vanhemmille? Häh? Antakaas kuulua vaatimuksia. Yksinään on vaikea tietää mistä tässä pitäisi kulloinkin syyllistyä.

 Pystyisitköhän pienentään tätä mekkoa rinnan kohdalta?

Pääasiallinen ihmetyksen aiheeni on: kuinka usein ja millä medialla lapseen pitäisi pitää yhteyttä? Pitääkö tuntea syyllisyyttä jos ei ole viikkoon muistanut lapsen olemassaoloa? Entä jos on salaa tyytyväinen siitä, kun lapsella ei ole aikaa tulla käymään viikonloppuna ja minun ei tarvitsekaan yrittää kokata vegaaniruokaa? Jos noudattaisin jaloa:"Kohtele muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan"-sääntöä en voisi soittaa tai whatsappata lapselle koskaan. Sen verran nimittäin kaipasin (ja kaipaan edelleen) yhteydenottoja omalta äidiltäni. Mutta kuvittelen kuitenkin, että suhteeni omaan lapseeni on himppasen lämpimämpi kuin suhteeni äitiini. Eli joskus voisi ehkä lapselta vähän kuulumisia kysellä. Mutta kuinka usein ilman, että lapsesta alkaa joko tuntua siltä, että äiti hengittää jatkuvasti niskaan tai toisessa ääripäässä siltä, että äiti ei piittaa hänestä pätkän vertaa ja on vain tyytyväinen kun sai lapsen pois oman kattonsa alta?

 Ois tämmönen naulakko vapaana. Kelpaako?

No, ei tämä oikeasti ole ongelma. Tai jos on, niin tämä kuuluu luokkaan  ns. ensimmäisen maailman ongelmia, joihin KonMarikin tarjoaa ratkaisuja. Tätä ei kyllä marittamalla ratkaista, marisemalla ehkä - "ei sulla kumminkaa oo aikaa tulla vanhaa äitiäs kattomaan." Tuo oli muuten myös turkulainen lähestymistapa, kuka tunnistaa "ei sulla kumminkaa..."-ilmaisun? Jos ette millään arvanneet, niin kuvat olivat sitten meidän äiti-tytär-whatsapp-kommunikaatiota.

Hyvää nimipäivää!