En ole rasisti, mutta...

Ylittyipä taas vaihteeksi monikulttuurillinen ärsytyskynnykseni työpaikan kahvipisteellä komeasti eräänä päivänä, joten ajattelin kirjoittaa viiltävän analyysin eri kansalaisuuksista työelämässä. Inhoan sitä, kun joku sanoo:"En ole rasisti, mutta..." Minä myönnän olevani rasisti siinä mielessä, että tietyt kansalliset erityispiirteet saavat minut raivon partaalle. Mutta en ole rasisti siinä mielessä, että luulisin, että tietyillä ihmisroduilla on synnynnäisiä tapoja toimia tietyllä tavalla. Ei, minä uskon, että vaikka voimme näyttää päältä päin erilaisilta, olemme sisäpuolelta samanlaisia ja eri yksilöissä on toki eroja persoonallisuudessa kaikkialla maailmassa. Mutta suomalaiset ovat sellaisia kuin ovat ja senegalilaiset ovat sellaisia kuin ovat siksi, että heidät on kasvatettu sellaiseksi. Ympäröivä kulttuuri muokkaa meidän ärsyttävät ja kiehtovat tapamme.

Joka tapauksessa on parempi, että laitan kuvitukseksi jotain neutraaleja kesäkuvia, enkä eri kansallisuuksien edustajia tyypillisissä puuhissaan...

Ja heti kärkeen kuitenkin suomalaisten tyyppipuuhaa kesällä. Suomalaiset ovat käsittääkseni jätskinsyöntitilastojen kärjessä.

Intialaiset kolleegathan ne taas saivat minut kiristelemään hampaitani kahvipisteellä. Ei se vielä mitään, että roskia ei lajitella selkeistä englanninkielisistä ohjeista huolimatta ja keittiön kaappeihin laitetaan likaisia kahvikuppeja. Mutta se maiskuttaminen syödessä - aaaarrghh! Suomessa ja kaiketi useimmissa länsimaissa maiskuttamista pidetään julkiseen nenänkaivuuseen verrattavissa olevana huonona tapana, mutta Intiassa se on ilmeisesti aivan normaali ja kohtelias tapa ilmaista, että syömäni ruoka on hyvää. Jostain syystä maiskuttaminen kiristää Vanhan Jäärän hermoja aivan erityisesti - mieluimmin katselisin vaikka nenänkaivuuta palavereissa tai haistelisin pieruja hisseissä. Intialaisethan eivät syö työmaaruokalassa vaan tuovat omat garam masalansa työpaikan kahvipisteelle. Olen suuri intialaisen ruoan ystävä, mutta en oikeasti haluaisi haistella sitä työpaikan kahvipisteellä enkä varsinkaan kuunnella kun sitä maiskutetaan suurieleisesti. Mutta jos työpaikkani kahvipisteellä asioisi harva se päivä ruotsalaisia avaamassa surströmming-purkkeja ja maiskuttamassa tätä kyseenalaista herkkua, olisin aivan yhtä tuohtunut ruotsalaisiin kuin intialaisiin. Tai huomattavasti tuohtuneempikin sen perusteella mitä olen kuullut sanottavan surströmmingin hajusta. Tätä ei ole onneksi tapahtunut.

Lisää suomalaisten suosikkipuuhia ja vinkki, on muuten aivan tavattoman hyvää siideriä ja kaiken huipuksi suomalaista!

Saksalaiset taas on kasvatettu preussilaisen kurin merkeissä. Heille komentoketju ja - ach, kuulkas tätä - kommunikaatiohygienia ovat tärkeitä asioita. Kyllä tuo jälkimmäinen termi kalskahti aika karusti korvaan muutama vuosi sitten, kun eräs silloinen kolleega erehtyi ohittamaan saksalaisten komentoketjun ja sai pian silmilleen vihaisen saksalaisen managerin, joka todellakin sanoi (kalapuikkoviikset väpättäen varmaankin), että kommunikaatiohygieniaa pitää noudattaa. Saksalaiset ovat toki työteliästä väkeä, mutta kuinka saada saksalaisen mielenkiinto kohdistumaan jonkin homman hoitamiseen? Saksalainen nimittäin mieluimmin laatii monimutkaisia ohjeita ja vastuutaulukoita ja prosessikaavioita, siitä kuinka homma pitää tehdä kuin vaan yksinkertaisesti tekisi sen homman. Homman aloittamista ei voi edes harkita ennen kuin tarvittava komentoketju ja ohjeistus on määritelty.

 Suomessa asuvan pionin kannattaisi ymmärtää tehdä pienempi kukka tai lyhyempi varsi, ettei aina sateen jälkeen tarvitsisi pelastaa katkenneita kukkia maljakkoon.

Amerikkalainen on kuin Ben Z (sukunimeä en edes yritä kirjoittaa) vai olikohan se Ilkka Kanerva: ajatus voi katketa, mutta puhe ei katkea koskaan. Amerikkalainen ei kestä hetkenkään hiljaisuutta eikä mietintätaukoa. Heidän kanssaan on todella vaikea palaveerata, koska heidän kanssaan puheenvuoron vaihtaminen tapahtuu vain ja ainoastaan keskeyttämällä. Kun jenkki kerran pääsee ääneen, on turha odottaa, että hän jossain vaiheessa omatoimisesti katkaisisi puheensa ja antaisi jonkun muunkin sanoa jotain. Suomalaisen "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa" kasvatuksen saaneen henkilön on hyvin vaikea saada suunvuoroa. Amerikassa kai kasvatetaan "puhuminen on timanttia, vaikeneminen kakkaa" -periaattella.

 

Ei muuten keinuta tuolla hinnalla! Haloo??!!

En aio toistella niitä yleisessä tiedossa olevia asioita kasvojen menettämisen kauheudesta itämaisissa kulttuureissa. Totta se on. Mutta olen tehnyt havainnon intialaisten ja kiinalaisten englannin puhumisesta. Uskokaa tai älkää, intialaisia on mahdollista ymmärtää kun vaan saa itsensä nopeutettua samalle kellotaajuudelle ja herkistettyä korvansa intialaisten tavalle lausua tietyt äänteet. Vaatii kyllä sitkeää harjoittelua. Mutta kaikkien kiinalaisten ei ilmeisesti ole fyysisesti mahdollista puhua ymmärrettävää englantia. En ole mikään foneetikko, mutta arvelisin, että englantia puhutaan enimmäkseen suun takaosalla ja kiinaa suun etuosalla. Kun yrittää puhua englantia pelkästään suun etuosaa käyttäen, tuloksena on tukkoista ja käsittämätöntä sölkkäystä. Suomalaisten tankeroa tai rallienglantia muuten ymmärtävät kaikki, älkää yhtään hävetkö puhua sitä, se on todellinen maailmankieli!

 Taas on mustikkamanian aika. Vielä parempi sato kuin viime vuonna.

Enää viikko kahvitaukoja intialaisella maiskutuksella tahditettuna, sitten loma!